*

Petri Jämsä Saatan joskus olla jotain mieltä jostakin

Länsi ja Venäjä, kummajaiset toisilleen

Länsimainen liberaali älymystö juhli Neuvostoliiton ja kommunistiblokin luhistumista suurten kertomusten loppunäytöksenä ja maailmanhistorian päätepisteenä. Kommunismin haudalla tanssiessaan he näkivät takanaan irrationaalisen ja väkivaltaisen historian jakobiineineen, natseineen ja kommunisteineen, mutta heidän mielissään siinsi kaunis näky harmonisesta ja rauhanomaisesta tulevaisuudesta, rajattomasta globaalista maailmasta, jossa liberaalidemokratia ja kapitalismi sosioevolutiivisen kehityksen kyseenalaistamattomina kruununjalokivinä olisivat ainoat ajateltavissa olevat tavat järjestää poliittinen yhteisö ja taloudelliset tuotanto- ja omistussuhteet. Historia siis julistettiin päättyneeksi ja maailman piti olla kutakuinkin valmis. Venäjänkin odotettiin omaksuvan läntiset arvot kohtuullisen nopeasti.

Kun poliittinen mielikuvitus oli näin naiivia ja köyhää, ei ole ihme että harmonisen ideaalin ja rosoisen todellisuuden välillä ammottaa nyt yli 20 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen Venäjän kokoinen kuilu. Monet liberalistiset ajattelijat siis tosissaan esittivät kylmän sodan päätyttyä, että väkivalta ja poliittiset intohimot kuuluvat arkaaiseen menneisyyteen, ja niiden on globalisaation aikakaudella määrä väistyä kehityksen, niin sanotun pehmeän kaupallisuuden tieltä. Globalisaatiouskoiset eivät tietenkään uhraa ajatustakaan sille, että kaikista kahleistaan vapautettu pääoma saattaisi myös riistää ja alistaa, vaan globalistien mukaan pääoma vain ja ainoastaan sivilisoi ja toimii puolueettomana rauhanlähettiläänä. Tällaista valtavirta-ajattelua edustaa esimerkiksi suuri intellektuellimme Tuomas Enbuske, joka Ylen pressiklubissa heilutteli setelitukkoa ja silmät kirkkaina vakuutteli kansalle, että kaupankäynti on aina ja kaikkialla tehokkainta rauhantyötä. Eli aina kun jossain tapahtuu algoritmin tekemä öljyfutuurikauppa tai joku anonyymi 13-vuotias aasialainen palkataan länsiomisteiseen hikipajaan tekemään nälkäpalkalla Niken tossuja, niin se enbuskien mukaan jotenkin maagisesti edistää ihmisoikeuksia ja rauhantyötä, vaikka me tyhmemmät emme sitä välttämättä heti ymmärtäisikään.

Enbuskeista huolimatta liberaalia ajattelua on helppoa ja intuitiivista kannattaa, sillä se vetoaa universalismiin: liberalismi vetoaa koko ihmiskuntaan eikä vain johonkin valittuun kansaan, se uskoo universaaliin järkeen sekä Ihmiseen isolla iillä, jota voisi paremman käsitteen puutteessa kutsua eräänlaiseksi platonilaiseksi ihmisyyden ideaksi. Minustakin universalismi on tuhat kertaa kannatettavampaa kuin tunkkainen nurkkakuntapatriotismi tai rasistinen nationalismi. Rationalistinen ja universalistinen liberalismi on poliittisena ajattelulaatuna ja tulkintakehikkona kuitenkin kovin ohutveristä ja empiiriselle todellisuudelle sokeaa, sillä se ei huomioi lainkaan sellaisia elämään ja ihmisolemukseen erottamattomasti kuuluvia seikkoja kuin intohimoja, irrationaalisuutta ja meihin kaikkiin sisäänkirjoitettua tarvetta kuulua johonkin itseämme suurempaan.

Millainen sitten on liberalismin ihmiskäsitys? Kärjistettynä homo liberalismus on hedonistinen individualisti, joka rationaalisena valitsijana ei ryhdy mihinkään ilman perusteellista panos-tuotos-laskelmaa ja taloudellista kannustinta. Liberaalia ekspressiivistä individualistia kauhistuttaa kaikenlainen sitoutuminen, mutta sitäkin enemmän hän nauttii mahdollisuudestaan kokeilla ja leikitellä symboleilla ja identiteeteillä; tänään Audi-mies, huomenna Lexus-mies! Liberaali individualisti on historiaton eikä häntä sido muihin minkäänlainen tukahduttava pakkoyhteisöllisyys – tästä osoituksena liberaalien hellyttävä valtiovastaisuus. Poliittinen toimintakaan ei liberaalia individualistia liiemmin innosta. Poliitikot ovat individualistimme puolesta jatkokautensa ansainneet, kunhan he vain turvaavat markkinoiden häiriöttömän toiminnan ja antavat kuluttajakansalaisille lupauksen loputtomasta materiaalisten tarpeiden tyydytyksestä. Historiaton, nomadistinen ja vailla poliittisia intohimoja – sellainen siis on kärjistettynä homo liberalismus.

Hahmottelin yllä homo liberalismuksen oikeastaan vain kontrastiksi sille, millaisena näen venäläisyyden. En todellakaan ole venäläisyyden tuntija enkä ole syvällisesti perehtynyt venäläiseen kulttuuriin, joten voin ainoastaan kirjoittaa siitä, millaisena venäläisyys minulle näyttäytyy. Jos länsimainen kulttuuri on edennyt kiihtyvällä vauhdilla kohti sokeaa individualismia ja yhteisen arvopohjan murenemista, vaikuttaa venäläisyys vielä 2000-luvullakin konservatiiviselta ja yhteisölliseltä – tai ainakin sitoutumista ja uhrautumista arvostavalta. Rationalistinen länsi ja metafyysis-maaginen Venäjä eivät vaikuta ymmärtävän toisiaan, ne eivät puhu samaa kieltä. Ongelmia tuottaa myös se, että lännen rationalistis-liberalistinen ajattelu on kylmän sodan jälkeen korostanut globalisoitumisen ja keskinäisriippuvaisuuden merkitystä maailmanpolitiikan logiikkaa ja liikkumatilaa muovaavina tekijöinä. Putinilainen voimapolitiikka ja sodan käyttäminen geopoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on läntisestä perspektiivistä katsottuna anomalia, jollaiselle ei pitänyt enää olla sijaa keskinäisriippuvaiseksi muuttuneessa maailmassa.

Ongelma onkin se, että Venäjä ei ole läntisessä mielessä rationaalinen, eikä historiaton nykyliberaali voi millään ymmärtää Venäjää ja venäläisyyttä, joihin historia on painanut syvät jälkensä. Venäjä on aina ollut autoritaarinen, kansaa on kohdeltu kuin karjaa ja se on ollut sidottuna joko turpeeseen tai keskusjohtoisesti johdettuihin tehtaisiin. Ehkä meidän olisikin syytä kiinnittää huomiota historiallisiin jatkuvuuksiin näyttävien katkosten ja murrosten lisäksi. 300 vuotta Romanovien perintöä ja kansaan syöpynyttä alamaismentaliteettia ei pyyhkiytynyt pois lokakuun 1917 vallankumouksessa – joka vastoin marxilaista teoriaa tapahtui Euroopan takapajuisimmassa valtiossa – vaan bolsevismi hyvin nopeasti omaksui mm. keisarillisen Venäjän panslavistisen asenteen ja ortodoksisen Venäjän kristillinen lähetystehtävä voitiin ongelmitta korvata kommunistisella lähetystehtävällä, eli maailmanvallankumouksen edistämisellä. Jos neuvostokommunismin punapintaa viitsii hieman raaputtaa, sen alta paljastuu monisatavuotinen venäläinen autoritaarisuus. Jo alkuaikojen bolsevismi oli pohjimmiltaan puolueen harjoittamaa keisarivaltaa punalippuun kiedottuna, ja stalinismi oli jo avointa isovenäläistä nationalismia marxilaisen historianfilosofian vulgaarilla tulkinnalla pyhitettynä. Historiallinen jatkuvuus painoi enemmän kuin näennäinen katkos.

Historiaa ei siis voi sivuuttaa, vaikka teknokraattisielut niin ehkä uskovatkin. Eräänlaisesta historiattomuudesta kielii sekin, että länsi uskoi ja toivoi Venäjän liittyvän pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen niin sanotun ”läntisen arvoyhteisön” jäseneksi. Parlamentarismi ei kuitenkaan millään juurtunut Venäjälle ja kommunismin tilalle pystytettiin nopeasti brutaali oligarkkikapitalismi, joka ei millään tapaa ole tehnyt Venäjästä parempaa maata kansalaisilleen. Kansa siis kärsii edelleen, mutta sekään ei ole Venäjällä mikään uusi asia. Ehkä ortodoksisen kristikansan mielestä ihmisten kuuluukin hieman kärsiä, sillä eikö kärsimys kirkasta ja osoita moraalista ylemmyyttä – kuolla kuuluu nuorukaisen ja kärsiä kristityn? Johonkin köyhän kansan syvien rivien mahdollinen turhautuminen ja tyytymättömyys hitaaseen talouskasvuun ja poliittisten oikeuksien puuttumiseen pitää kuitenkin kanavoida. Putinin Venäjä on ilmeisen onnistuneesti kanavoinut kansan pelot ja raivon niin sisäisiin kuin ulkoisiinkin vihollisiin. Venäjällä homous on kuvattu länsimaisen dekadenssin ilmentymäksi, rajojen ulkopuolelta Äiti Venäjän sisuksiin tihkuvaksi saastaksi, jota vastaan konservatiivisen kristikansan on taisteltava yhtenä rintamana. Ulkoiseksi viholliseksi Venäjälle kelpaa sellainen monimerkityksinen konstruktio kuin ”Länsi”. Vaikuttaa siltä, että nyky-Venäjä on omaksunut Neuvostoliiton itseymmärryksen ja roolin lännen maailmanpoliittisena ja kulttuurillisena vastapoolina. Moni vanha Tehtaankadulle kumartelija on Suomessa Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta yhäkin halukas näkemään Venäjän jonkinlaisena vaihtoehtona amerikkalaiselle hegemonialle, vaikka venäläinen militarismi ja oligarkkikapitalismi ovat vähintään yhtä sairaita ilmiöitä kuin amerikkalainen turbokapitalismi ja maailmanpoliisina huseeraaminen.

Venäjällä valtaa käyttää tsaari Putin, lännessä kasvottomat markkinavoimat. Lännessä on käynnissä yhteisen todellisuuden hajoaminen, kun rikkain prosentti rohmuaa uskomattomia omaisuuksia kaikkien muiden kustannuksella ja keskiluokka kuristuu hitaasti kuoliaaksi. Venäjällä taas konservatiivinen nationalismi homofobioineen ja vanhoillisine kirkkoineen toimii yhteiskuntaa koossa pitävänä sosiaalisena kittinä, mutta vahvan yhteenkuuluvuuden ja normimoraalin kääntöpuolena on yksiarvoinen ja uudistuskyvytön yhteiskunta, jossa tarpeelliset yhteiskunnalliset reformit korvataan neuvostonostalgialla ja asevarustelulla. Pahoin pelkään, että lännen ja Venäjän välit pysyvät pitkään jäässä, ja pahimman skenaarion mukaan Yhdysvalloissa nousee vallankahvaan uusi Reagan, joka haluaa avoimesti kalistella aseita Venäjän kanssa. Parhaassa tapauksessa Venäjän nouseva keskiluokka kukistaa Putinin verettömässä vallankaappauksessa ja Venäjälle saataisiin pystytettyä edes kelvollinen porvarillinen parlamentarismi. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, mutta itse en uskalla olla kovin toiveikkaalla päällä.  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän harripihl kuva
Harri Pihl

En jaa ajatusta liberaalin maailmankatsomuksen historiattomuudesta, pikemminkin näen eurooppalaisen liberalismin syntymisen nimenomaan historiasta oppimisen tuloksena. Tässä johtaen pidän mahdollisena, että liberalismi pystyy ennen pitkää vastaamaan, tavalla tai toisella, myös tämän ajan haasteisiin.

Venäjän, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, ja liberalismin suhde on mahdoton yhtälö.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Valistusajan liberalismi ja porvariston nousu oli kiistatta kehitystä suhteessa merkantilistiseen valtioon ja absolutismiin, mutta nykyliberalismi tuntuu kadottaneen suuntansa. Pidän itse arvossa sosiaaliliberalismia, mutta uusliberaalien halu ulottaa markkina-ajattelu kaikkialle ja korvata kansalaisuus kuluttajuudella tuntuu jotenkin irstaalta ja ontolta.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Kiitos terävästä analyysistä! Olen maailman tietääkseni ainoa uskoa tunnustava uusliberaali ja unelmissani homo liberalismus.

Tuhannen vuoden päästä Ronald Reagania pidetään aikamme suurena johtajana ja vapauttajana. Hän ymmärsi, että neuvostoimperiumi oli kaadettavissa ilman suursotaa.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Pakko nostaa hattua miehelle joka avoimesti myöntää olevansa uusliberaali! Sellaisia ei ole kovinkaan monia vielä tullut vastaan.

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

Neuvostoliitto ei ollut lähelläkään kommunismia, vaikka jotkut sen johtajat, esim. Hruštšev, niin horisivatkin. Maailmassa ei ole eikä tule olemaan kommunistista yhteiskuntaa. Erilaiset ihanneyhteiskunnat ovat vain mielikuvituksen tuloksia ja harhakuvia.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmästä on väitelty paljon, monet sanovat sen olleen valtiokapitalistinen järjestelmä – ei siis tosiaan kommunismia nähnytkään. Marxille kommunismi tarkoitti sekä luokatonta että valtiotonta yhteiskuntaa, joten Karl olisi varmasti kääntynyt haudassaan jos olisi tiennyt että hänen ajatuksiinsa ja nimeensä vedoten Neuvostoliitossa oikeutettiin kaikkialle läpitunkevaa valtiokontrollia.

Käyttäjän KaleviOnnela kuva
Kalevi Onnela

Kreikan tilanteen paljastuttua ryhdyttiin ensi reaktiona selättämään markkinavoimia. Tämä on linjassa Jämsän näkemykselle liberaaleista: "...kunhan he (poliitikot) vain turvaavat markkinoiden häiriöttömän toiminnan ja antavat kuluttajakansalaisille lupauksen loputtomasta materiaalisten tarpeiden tyydytyksestä." Mutta kun markkinavoimat "selätyksellä" neutraloitiin, kehittyikin lama, markkinat eivät toimi ja kulutusjuhlissa soi sordiino.

Onko vallitseva liberalismi siis degeneroitunut sekoiluksi? Se näyttää puoltavan markkinavoimia niin kauan, kun kupataan tavallista kansaa, mutta kun markkinavoimat horjuttavat etuoikeutettujen himmeleitä, kuten valtioiden lainapyramidejä, tulee markkinavoimista häirikkö, ryhdytään sosialisoimaan.

Komppaan Jämsää, kun hän pitää myös sairaina ilmiöinä Venäjällä vallitsevaa militarismia ja oligarkkikapitalismia. Siellä on edessä vielä uusi vallankumous, veretön tai verinen.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

”Onko vallitseva liberalismi siis degeneroitunut sekoiluksi? Se näyttää puoltavan markkinavoimia niin kauan, kun kupataan tavallista kansaa, mutta kun markkinavoimat horjuttavat etuoikeutettujen himmeleitä, kuten valtioiden lainapyramidejä, tulee markkinavoimista häirikkö, ryhdytään sosialisoimaan.”

2000-luvun reaalikapitalismiin kuuluu tosiaan tappioiden sosialisointi. Liberalismin opinkappaleet näkymättömine käsineen kyllä pyhittävät tuloerojen huiman kasvun ja jopa pörssispekulaation, mutta kun imaginaariset fantastiljoonat sulavat pois sijoittajien silmien edessä niin silloin huudetaan veronmaksajia apuun sosialisoimaan tappiot. Silloin geneerinen ekonomisti rykäisee kuivasti uutislähetyksessä ja sanoo ehkäpä jotain sellaista, että ”kone (kapitalismi) on kyllä oikea, nyt tarvitaan vain hieman hienosäätöä”.

Toimituksen poiminnat