Petri Jämsä Saatan joskus olla jotain mieltä jostakin

Uusliberalismin ja uuskonservatismin amerikkalainen ristisiitos

Uusliberalismi ja uuskonservatismi – odottamaton kihlajaispari
Länsimainen liberaali älymystö näki Neuvostoliiton ja kommunistiblokin luhistumisessa suurten kertomusten sankarillisen loppunäytöksen ja maailmanhistorian päätepisteen. Ihmiskunnan sosioevolutiivisen kehityksen piti olla päätöksessään, kun läntinen liberaalidemokratia ja kapitalismi olivat voittaneet universaalissa taistossa vapauden liekin tukahduttaneen reaalisosialismin. Liberaali-intelligentsian ilakointi oli kuitenkin ennenaikaista, sillä historia ei päättynytkään Berliinin muurin murtumiseen tai Itä-Euroopan postkommunististen yhteiskuntien kapitalismikokeiluihin. Historia ei siis päättynyt demokratian ja kapitalismin vastustamattomaan voitonmarssiin, ja 11/9 -terroristi-iskujen jälkeen läntinen mielikuvitus onkin jo löytänyt radikaali-islamista itselleen uuden uhkakuvan kylmässä sodassa kukistuneen kommunismin tilalle. Mutta ovatko ulkoiset uhat – esimerkiksi islam tai Kiinan autoritäärinen kapitalismi – sittenkään suurimmat vaaratekijät läntisille ydinarvoille vapaudelle ja demokratialle, vai onko uusliberalisoitunut Länsi kenties itse heittämässä nämä ylväät arvot yli laidan?

 

Berkeleyn yliopiston poliittisen teorian professori Wendy Brown kuuluu niihin intellektuelleihin, jotka näkevät läntisten ydinarvojen näivettyvän sisältäpäin. Hän käsittelee vuonna 2006 julkaistussa artikkelissaan American Nightmare: Neoliberalism, Neoconservatism and De-Democratization uusliberalismin ja uuskonservatismin keskinäistä suhdetta 2000-luvun amerikkalaisessa politiikassa. Brown väittää, että uusliberalismi ja uuskonservatismi ovat muodostaneet eriskummallisen poliittisen symbioosin, joka on heikentänyt Yhdysvaltain liberaalidemokraattista poliittista kulttuuria. Uusliberalismi ja uuskonservatismi ovat voimakkaista keskinäisistä ristiriitaisuuksistaan huolimatta konvergoituneet Yhdysvaltain politiikassa tavalla, jolla on ollut järisyttäviä seurauksia maan poliittiselle elämälle. Uusliberalismin ja uuskonservatiivisuuden epäpyhä ristisiitos on Brownin mukaan heikentänyt amerikkalaista liberaalidemokratiaa tuottamalla kyynisen ja passiivisen kansalaisen, joka ei vaali vapautta ja tasa-arvoa, jota ei kiinnosta taloudellisen ja poliittisen vallan jatkuva keskittyminen harvoihin käsiin ja joka ei edes odota politiikan ja hallinnon olevan tilivelvollisia kansalaisille.

 

Uusliberalismi ja uuskonservatismi vaikuttavat ensisilmäyksellä olevan keskenään niin ristiriitaisia maailmanhahmotustapoja ja arvojärjestelmiä, ettei niiden uskoisi löytävän minkäänlaista tarttumapintaa toisistaan. Brown kysyykin artikkelissaan, miten uusliberalismi, jonka mukaan yhteiskunnallinen elämä voidaan järjestää puhtaan yksilöllisen oman edun tavoittelun varaan, voi mitenkään ristetä uuskonservatismia, joka korostaa ehdotonta uskollisuutta ja uhrautumista suurina kulttuurisina ja poliittisina hyveinä? Miten kansakuntaa ja kansallisvaltiota pyhinä vaalivat uuskonservatiivit voivat sietää ääri-individualistista uusliberalismia, jonka mukaan mitään yhteisöä ei ole olemassakaan, sillä on vain omaa etuaan raadollisesti ajavia yksilöitä? Miten kaiken merkityksen maailmasta tyhjentävä, kaiken pääomaksi ja markkinoiksi käsitteellistävä uusliberalismi voi tulla toimeen uuskonservatismin kanssa, joka pateettisessa retoriikassaan ylevöittää perheen, uskonnon ja isänmaan?

 

Uusliberalismi ja uuskonservatiivisuus ovat näennäisestä erilaisuudestaan huolimatta lähentyneet toisiaan, sillä molemmat ovat eetokseltaan ja perimmäisiltä tavoitteiltaan epädemokraattisia. Ne molemmat haluavat kutistaa demokratian pelkäksi formaaliksi näennäisdemokratiaksi, jossa universaalit oikeudet ja poliittinen osallistuminen korvaantuvat isännän, pääoman ja teknokratian vallalla. Ne molemmat ovat mieleltään ja kieleltään epädemokraattisia, eikä niille kummallekaan poliittinen demos – itse itseään hallitseva poliittinen yhteisö – ole mikään itseisarvo, vaan uusliberalismille tärkeintä on kaikkien esteiden poistaminen pääoman voittokululta, kun taas uuskonservatismille demokratiaa tärkeämpiä arvoja ovat esimerkiksi uskonto ja kansakunnan kunnia. Sekä uusliberalismi että uuskonservatismi omilla tavoillaan rapauttavat tasa-arvoon, sosiaalisiin oikeuksiin ja universalismiin perustuvaa liberaalidemokratiaa, jollaisena Yhdysvallat haluaa mielellään esiintyä ulospäin. Amerikkalaiset uusliberaalit ja uuskonservatiivit ovat havahtuneet salaiseen sielunsukulaisuuteensa, kun he ovat huomanneet olevansa samassa leirissä vastustamassa ”holhoavaa ja yksilöllisen aloitekyvyn latistavaa hyvinvointivaltiota”, sekä tietenkin aitoamerikkalaiseen tyyliin kaikkea sitä, mikä saattaa vähääkään haiskahtaa sosialismilta.

 

Uusliberalismi ja uuskonservatismi poliittisina rationaliteetteina

Wendy Brown analysoi uusliberalismia ja uuskonservatismia poliittisina rationaliteetteina, eikä marxilaisittain ”väärää tietoisuutta” tuottavina ideologioina. Poliittisen rationaliteetin käsitteen Brown on omaksunut Michel Foucault’lta, joka määritteli poliittisen rationaliteetin normatiiviseksi poliittisen järjen muodoksi, joka organisoi poliittista sfääriä, hallintokäytänteitä sekä kansalaisuutta. Menemättä liian pitkälle akateemiseen hiusten halkomiseen voitaneen sanoa, että poliittinen rationaliteetti tarkoittaa historiallisesti muotoutunutta tiedon ja vallan kudosta, joka määrittää millaiseen järjenmuotoon ja käsitteelliseen puitteistukseen kunkin aikakauden poliittinen ajattelu ja hallintokäytänteet nojautuvat.

 

Uusliberalismi – markkinat über alles

Millainen sitten on uusliberalismi poliittisena rationaliteettina, mitkä ovat sen keskeisimmät piirteet ja miten se muuttaa politiikan käsittämistä ja harjoittamista? Wendy Brown analysoi tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan Undoing the Demos: Neoliberalism’s Stealth Revolution uusliberaalia rationaliteettia tukeutuen Michel Foucault’n uusliberalismitulkintaan. Foucault’n mukaan uusliberalismissa uutta suhteessa klassiseen liberalismiin on varsinkin se, että uusliberalismi ei suostu rajoittamaan markkina-ajattelua pelkkään talouteen, vaan se vaatii markkinalogiikan soveltamista myös poliittiseen- ja sosiaaliseen sfääriin. Uusliberaali ajattelu pyrkii ekonomisoimaan koko sosiaalisen kentän – siis tekemään markkinarationaalisuudesta kaikkia yhteiskunnallisia suhteita ja kaikkia elämänaloja organisoivan prinsiipin. Uusliberalismi myös ymmärtää markkinat aivan eri tavalla kuin klassinen liberalismi. Foucault’n mukaan markkinat olivat klassiselle liberalismille tasa-arvoisen vaihdon instituutio, mutta uusliberaaleille markkinat ovat kilpailun ja taistelun areena. Kun kilpailu korvaa ekvivalentin vaihdon markkinoita määrittävänä ytimenä, myös eriarvoisuus legitimoituu, sillä kilpailu tuottaa vääjäämättä voittajia ja häviäjiä.

 

Uusliberalistit eivät Foucault’n ja Brownin mukaan kuitenkaan usko, että markkinat olisivat erehtymättömän itsesäänteleviä tai että markkinalogiikka juontuisi suoraan luonnosta tai jostain mystisestä asioiden perimmäisestä olemuksesta. Foucault’n epäintuitiivisen mutta tarkkanäköisen näkemyksen mukaan uusliberalismi kohteleekin vapaita markkinoita, vapaakauppaa ja yksityisyritteliäisyyttä ei-luonnollisina asioina. Uusliberalismissa markkinat, vapaakauppa ja yksityisyritteliäisyys eivät ole olemassa mistään luonnon oikusta, vaan ne ovat normatiivisia ja saavutettuja instituutioita, joita tulee edistää ja suojella lainsäädännön, politiikan ja myös valtion interventioiden avulla. Foucault’n ajattelun valossa uusliberalismi ei siis näyttäydy siinä mielessä älyllisesti vulgäärinä, että uusliberaalit uskoisivat markkinalogiikan jollain tapaa emanoituvan suoraan luonnosta tai että he näkisivät kapitalismin luonnon itsensä tarkoittamana tai tuottamana järjestelmänä, vaan uusliberaaleille markkinat ja vapaakauppa ovat instituutioita, jotka valtioiden on luotava ja joihin niiden on aktiivisesti puututtava.

 

Uusliberalismi siis määrittelee valtion tehtävät radikaalisti uudella tavalla. Uusliberaalin rationaliteetin mukaan valtion tulee ensinnäkin luoda toimintaedellytyksiä taloudelle sekä turvata kilpailu ja yksityisyrittäjyys. Uusliberalismissa valtion tulee puuttua talouteen, stimuloida kasvua ja kilpailua ja rakentaa ”kansallisia innovaatiojärjestelmiä” – valtion ei siis tule vetäytyä markkinoilta, vaan sen on päinvastoin toimittava markkinoita varten. Uusliberaali rationaliteetti vaatii, että valtion on muokattava myös oma institutionaalinen rakenteensa markkinalogiikan vaatimusten mukaiseksi. Uusi julkisjohtaminen (New Public Management) onkin Yhdysvalloissa jo 1970-luvulta lähtien tuonut julkishallintoon yksityisen sektorin johtamismalleja ja toimintatapoja, eivätkä manageri-identiteetin liike-elämästä omaksuneet, organisaatiomuutoksiin ja auditointeihin ihastuneet julkisen sektorin johtajat ole Suomessakaan enää mikään uutuus. Uusliberaalin valtion on myös edistettävä sellaista poliittista kulttuuria, jossa kansalaisia kohdellaan rationaalisina markkinatoimijoina, joiden moraalista autonomiaa arvioidaan sen mukaan, miten hyvin he pystyvät kuluttaja- ja yrittäjälogiikkaan tukeutuen huolehtimaan itsestään ja omista tarpeistaan esimerkiksi terveydenhuollon asiakkaina, yliopisto-opiskelijoina tai palkansaajina. Käytännön tasolla valtion uusliberalisointi tarkoittaa meille kaikille tuttuja julkisen sektorin leikkauksia, julkisen vallan ulkoistamisia yksityisille toimijoille, sosiaaliturvan heikennyksiä ja tulosvastuullisuuden ja markkinaohjauksen tuomista julkisiin palveluihin. Valtion uusliberalisointi ja uusliberaalin subjektin tuottaminen saavat kuitenkin myös täysin uusia ja hienovaraisempia muotoja, mistä kertoo esimerkiksi koululaisille annettava yrittäjyyskasvatus.

 

Uusliberalismissa myös hallintotapa ja hallintokriteerit omaksuvat markkinarationaliteetin: julkishallinnon ja politiikan pääkriteereiksi nostetaan tuottavuus ja taloudellinen voitto, jolloin juridinen hallintokieli muuttuu markkinapuheeksi ja bisnesorientoitunut liituraitaväki syrjäyttää lakimiehet hallinnon avainpaikoilla. Liiketaloudelliset normit ja näkökohdat saavat enemmän ymmärrystä osakseen ja ne syrjäyttävät juridiset periaatteet hallinnon keskeisimpinä ohjenuorina. Bisnesmäinen lähestymistapa saa demokraattiset pelisäännöt ja laillisuusperiaatteen näyttämään virtaviivaista päätöksentekoa hidastavilta esteiltä, jotka voi tarpeen tullen kiertää, jos tilanne niin vaatii. Näin ollen laki desakralisoituu, sen käytöstä tulee puhtaan instrumentaalista ja paljasta valtaintressien edistämistä. Uusliberalismissa homo oeconomicus syrjäyttää homo legaliksen, kun laki sakraalina ja loukkaamattomana hallintamuotona joutuu nöyrtymään ja taipumaan talouden vapauden ja taloudellisten intressien loukkaamattomuuden edessä.

 

Uusliberaali rationaliteetti kaivaa maata demokratian vankimpien perustusten alta, sillä se hylkää demokraattisen kulttuurin kaksi keskeisintä peruspilaria: egalitarismin ja universalismin. Brownin mukaan uusliberalismi edistää ”the equal right to inequality” -ajattelua, ja siten hylkää demokratian sitoutumisen egalitarismiin. Yhteiskuntaan, jossa vallitsee ”yhtäläinen oikeus eriarvoisuuteen”, muodostuu pysyviä siirtolaisten, rikollisten ja osattomien alaluokkia, joista on käytännössä mahdotonta ponnistaa sosiaalisesti ja taloudellisesti ylöspäin. Pysyvien alaluokkien olemassaolon hyväksyminen tarkoittaa käytännössä sitä, että myös pyrkimys universalismiin purkautuu – jos kaikilla ei ole yhtäläisiä oikeuksia ja mahdollisuuksia ja kaikki eivät ole täysivaltaisia kansalaisia, on universalismi käytännössä heitetty tarpeettomana painolastina yli laidan.

 

Entä millaista on uusliberaali kansalaisuus? Se ei tarkoita enää kuulumista yhteishyvään pyrkivään ja saman kohtalonyhteyden jakavaan poliittiseen yhteisöön, vaan uusliberalismissa kansalaisuus kaventuu tarkoittamaan kansalaisen omavastuuta (self care) omasta elämästään. Kansalaisuus rakentuu sen ympärille, että ymmärtää itsensä inhimilliseksi pääomaksi ja oman elämänsä yrittäjäksi, joka itse huolehtii kuluttaja- ja yrittäjälogiikan mukaisesti koulutuksestaan, sosiaaliturvastaan ja omien turvaverkostojensa rakentamisesta. Tällainen erittäin kapea tapa ymmärtää kansalaisuuden käsite on loogista seurausta uusliberaalista rationaliteetista, joka ei näe että sellaista emergenttiä ulottuvuutta kuin sosiaalinen olisi olemassakaan; on vain ja ainoastaan yksilöitä ja heidän perheitään, kuten Margaret Thatcher sanoi. Thatcherin kuuluisa lausunto kiteyttää hyvin sen, että individualistisen uusliberaalin ajattelun on vaikea ymmärtää, että jotain sellaista kuin sosiaalisuus tai sosiaalinen olisi edes olemassa.

 

Uuskonservatismi kansakunnan moraalisena kompassina

Amerikkalainen uuskonservatismi ei ole sosiaalisesti tai ideologisesti yhtenäinen liike. Se syntyi Brownin mukaan muun muassa evankelisten kristittyjen, amerikanjuutalaisten, konservatiivisten feministien, perhearvoja puolustavien moralistien ja amerikkalaisen imperialismin kannattajien intressien käydessä yllättäen yksiin Yhdysvaltain poliittisilla ja kulttuurisilla kentillä. Uuskonservatismi on siis sosiaaliselta ja intellektuaaliselta koostumukseltaan hyvin sekalainen seurakunta – tai epäpyhä allianssi, kuten Wendy Brown asian ilmaisee. Uuskonservatismia olisikin ehkä luontevinta tarkastella heterogeenisen kannattajakunnan omaavana kulttuurisena projektina, mutta sitä voidaan analysoida myös vaikutusvaltaisena poliittisena rationaliteettina, jolla oli suuri vaikutus etenkin George W. Bushin presidenttikausien politiikkaan.

 

Mikä sitten yhdistää uuskonservatiiveja, joiden kannattajista löytyy siis niin evankeliskristittyjä kuin konservatiivisia feministejäkin? Uuskonservatiivit kannattavat ensinnäkin vahvaa valtiota, joka ei epäröi näyttää ja käyttää voimaansa – oli se sitten taloudellista tai sotilaallista. Neoconit kavahtavat populaarikulttuurin dekadenssia ja he kannattavat niin sanottuja perinteisiä arvoja. He kannattavat patriotismia, vahvaa armeijaa ja ekspansiivista ulkopolitiikkaa, ja he näkevät sodassa ja sotaan valmistautumisessa miehuullista hyvettä ja kansallista hengenkohotusta. Jos uuskonservatiiveilla ei ole välttämättä kovin paljon yhteisiä nimittäjiä, on heillä sitäkin enemmän yhteisiä vihollisia: YK, yliopistojen latteliberaalit, Amnesty, lipunpolttajat ja hyvinvointivaltion puolustajat ovat kaikki piikkejä uuskonservatiivisessa lihassa.

 

Valtion rooli on uuskonservatismissa vahva ja laadultaan erityisen moraalinen. Brownin mukaan juuri valtion korostunut ja aktiivinen rooli tekee uuskonservatismista uutta suhteessa vanhempaan amerikkalaiseen konservatismiin. Uuskonservatismi haluaa valtion toimivan moraalis-uskonnollisena kompassina amerikkalaiselle yhteiskunnalle, ja samalla koko maailmalle. Valtion tulee siis ottaa rooli moraalisena auktoriteettina ja moraalinvartijana, mikä on tietenkin räikeässä ristiriidassa liberaalin sekulaarivaltion ihanteen kanssa. Uuskonservatismi onkin haastanut maailmansotien jälkeen normatiiviseksi kehittyneen läntisen valtioihanteen, jonka mukaan valtion tulee olla sekulaari, rauhanomainen ja sen tulee edistää universaalia poliittista kansalaisuutta. Vastoin tätä ihannetta uuskonservatiivit kannattavat valtiota, joka on etnisesti ja kulttuurisesti puolueellinen, uskonnollisuutta suosiva, patrioottisuutta edistävä ja ulkopoliittisilta tavoitteiltaan avoimen imperialistinen.

 

Uuskonservatiivit siis haluavat, että Yhdysvaltain valtio ottaa missiokseen edistää kristillistä kulttuuria ja moraalia, ja tällaisen moraalisen johtajuuden ottaminen antaa neoconien mielestä Yhdysvalloille oikeutuksen huseerata maailmanpoliisina. Juuri tämä valtion korostunut rooli tekee siis uuskonservatiivisuudesta uutta suhteessa vanhempaan amerikkalaiseen konservatismiin, joka Monroen oppeineen kannatti poliittista ja sotilaallista eristäytymistä, taloudellista säästäväisyyttä ja erilaisia aristokraattisia hyveitä. Niin uusliberalismi kuin uuskonservatismikin tuomitsevat poliittisessa retoriikassaan valtion paisuttamisen ja valtiolliset interventiot antiamerikkalaisena sosialismina, mutta niistä kumpikaan ei epäröi valjastaa valtiota ajamaan omia tarkoituksiaan. Uusliberaalit valjastavat valtion varmistamaan pääoman edut ja rikkaiden rikastumisen, kun taas uuskonservatiivit haluavat rakentaa kristilliseen kulttuurin perustuvan vahvan valtion sekä voimakkaan valtiollisen sotakoneiston, jonka avulla valvoa Yhdysvaltain ulkopoliittisia intressejä ja valmistautua yhteenottoon islamilaista barbariaa vastaan.

 

Uusliberalismi, uuskonservatismi ja sisältä lahoava demokratia

Kuten jo kirjoituksen alussa totesin, uusliberalismi ja uuskonservatismi tuntuvat niin vastakohtaisilta, että niiden luulisi vain hylkivän toisiaan ja suhtautuvan toisiinsa vähintäänkin epäluuloisesti. Niiden välillä vallitseekin ratkaisemattomalta tuntuvia jännitteitä. Ajatellaanpa vaikka puhtaaseen taloudelliseen kalkyyliin ja välittömään tarpeentyydytykseen perustuvaa uusliberaalia subjektiviteettia verrattuna uuskonservatiiviseen subjektiviteettiin, joka rakentuu sublimoidun tarpeentyydytyksen, jäykkien sukupuoliroolien, uhrautumista arvostavan eetoksen ja lukuisten velvollisuuksien ympärille. Uusliberalismi on avoimen välinerationaalista eikä se tunnista talouskasvua ja yksilön tarpeentyydytystä tärkeämpien itseisarvojen olemassaoloa, kun taas uuskonservatiivisuus haluaa vaalia sellaisia pyhiksi koettuja asioita kuin perhearvoja, uskonnollisuutta ja isänmaallisuutta. Uusliberaali subjekti on mihinkään sitoutumaton nomadi, jolla ei ole minkäänlaista kiinteää identiteettiä; homo neoliberalismus voi olla tänään Audi-mies, mutta jo huomenna Lexus-mies. Uuskonservatiivinen subjekti ei voi puolestaan vaihtaa identiteettiään kuin sukkaparia, vaan hänen identiteettiään määrittävät pikemminkin paikallisyhteisöön, kansakuntaan ja uskontokuntaan kuuluminen. Uusliberaalit haaveilevat rajattomasta maailmasta, jossa markkinarationaalisuus on universalisoitunut ja kaikki esteet on poistettu pääoman kasautumisen ja yksityisen voitontavoittelun tieltä. Uuskonservatiivit puolestaan tuntevat eksistentiaalista ahdistusta maailmassa, jossa pyhän sfääri on häpäisty ja asiat menettävät merkityksensä, kun kapitalistinen välinerationaalisuus pusertaa kaiken mahdollisen pääoman ja tavaramuodon sieluttomiin kategorioihin.

 

Miten ihmeessä nämä kaksi päällisin puolin täysin vastakkaisilta vaikuttavaa rationaliteettia ja maailman kokemisen tapaa ovat voineet konvergoitua keskenään? Brownin mukaan askelmerkit menevät siten, että uusliberalismi on tahattomasti valmistanut maaperää uuskonservatismin moralismille, valtiokeskeisyydelle ja autoritaarisuudelle. Tämä poliittisen maaperän muokkaus – tai ehkä pikemminkin köyhdyttäminen – on tapahtunut siten, että uusliberaali hegemonia on halvaannuttanut demokraattisen kulttuurin luopumalla sen keskeisimmistä fundamenteista. Kun uusliberalismi on luopunut liberaalidemokratian sitoumuksesta egalitarismiin ja universalismiin, jotka se näkee vain hidasteina virtaviivaiselle managementille, on liberaalidemokraattinen kansalaisuus korvautunut kyynisemmällä ja passiivisemmalla kansalaisuudella. Uusliberalismi puhutteleekin ihmisiä kuluttajina ja homo oeconomicuksina, ei yhteisiä tavoitteita omaavina poliittisen yhteisön jäseninä. Uusliberalismi saa siis aikaan demokratian arvonalennuksen, ja tähän heikentyneen ja köyhtyneen poliittisen kulttuurin maaperään uuskonservatismin onnistuu Brownin mukaan kylvää siemenensä. Uusliberalismin ja uuskonservatismin symbioituessa syntyy siis uusi poliittinen muodostelma, jota määrittävät lisääntynyt autoritaarisuus, kansalaisten helpompi hallittavuus ja demokratian jatkuva heikkeneminen.

 

Brownin argumentti menee siis pähkinänkuoressa näin: uusliberalismin aikaansaama demokraattisen kulttuurin näivettyminen tekee tilaa keskusjohtoiselle, autoritaariselle ja vahvaa johtajuutta arvostavalle uuskonservatismille. Brownin mukaan uusliberalismin aiheuttamat poliittisen autonomian kaventuminen, yhteiskunnallisten ongelmien depolitisointi ja privatisointi, helposti hallittavan kuluttajakansalaisen syntyminen sekä keskusjohtoisuuden lisääntyminen satavat kaikki uuskonservatismin laariin. Nämä keskeisimmät uusliberaalin rationaliteetin seuraukset valmistavat maaperää uuskonservatiiviselle hallinnallisuudelle, joka sekin on luonteeltaan kaikkea muuta kuin demokraattista.

 

Brownin mukaan keskeinen tekijä uuskonservatiivisessa hallinnallisuudessa on uskonnollisen diskurssin valjastaminen poliittisiin tarkoituksiin. Uskonnollisen diskurssin tihkuminen poliittiseen puheeseen  auttaa tuottamaan auktoriteeteille myöntyväisen nöyrän ja tottelevaisen kansalaisen, sillä uskonnollinen diskurssi perustuu ilmoitukseen eikä demokraattiseen keskusteluun. Uskonnollisessa diskurssissa auktoriteetti ja perinne yksinkertaisesti ilmoittavat, miten asiat ovat ja mikä on hyvää ja oikein, eikä näistä ilmoitetuista totuuksista voida käydä demokraattista keskustelua. Uskonnollisen diskurssin tihkuminen poliittiseen puheeseen on myös onnistunut luomaan 9/11-iskujen jälkeiseen amerikkalaiseen sielunmaisemaan vetoavaa haavoitettua, mutta puolustustahtoista patriotismia. Brownin mukaan uuskonservatismi on selvästi hämärtänyt uskonnollisen ja poliittisen kulttuurin rajoja, jotka sekulaarissa liberaalidemokratiassa olivat vielä sangen selvät. Uuskonservatiivinen hallinnallisuus samastaakin valtion auktoriteetin kirkolliseen auktoriteettiin: valtio on kuin sielunpaimen, joka huolehtii laumastaan eli kansalaisista. Jotta valtio-paimenen ja kansa-lauman pastoraalinen suhde voisi toimia kitkatta, on paimenen auktoriteetin oltava kyseenalaistamaton ja lauman on säyseän yksimielisesti uskottava tähän auktoriteettiin ja ilmoitettuihin totuuksiin, sillä erimielisyys ja eripura tuhoavat harmonian ja hajottavat lauman.  Pastoraalinen poliittinen suhde vaatii ja vaalii siis yksimielisyyttä ja auktoriteetille alistumista, jota voisi sanoa liberaalidemokratian antiteesiksi. Demokratia voidaan ymmärtää joko hallituksi arvojen ja poliittisten vaihtoehtojen konfrontaatioksi tai habermasilaisittain ideaaliksi kommunikaatiotilanteeksi, jossa käsiteltävänä olevaa asiaa tarkastellaan jokaiselta mahdolliselta kantilta. Kannattipa näistä demokratiakäsityksistä kumpaa tahansa, ei kukaan demokratian hengen sisäistänyt ihminen voi hyväksyä sellaista poliittista mallia demokratiaksi, jossa auktoriteetit yksinkertaisesti ilmoittavat totuudet kansalaisille ja erimielisyydet yritetään tukahduttaa alkuunsa.

 

Wendy Brownin mukaan uusliberalismin ja uuskonservatiivisuuden epäpyhä ristisiitos kuitenkin tuottaa juuri tällaista epädemokraattista ja antipoliittista kulttuuria 2000-luvun Yhdysvalloissa. Uusliberalismi ja uuskonservatismi ovat ehkä ideoiden tasolla kuin yö ja päivä, mutta ne ovat liittolaisia vallankumouksessa, joka näyttää johtavan liberaalidemokraattisen kulttuurin hitaaseen tukehtumiseen. Poliittinen autonomia, itse itseään hallitseva poliittinen demos, laillisuusperiaate ja vapaa lehdistö ovat olleet valistusajasta lähtien perustuslaillisten demokratioiden keskeisimpiä ideaaleja, vaikka nämä arvot eivät tietenkään koskaan ole realisoituneet missään täydellisesti. Kuitenkin pyrkimys kohti näitä ideaaleja on määrittänyt demokratian kehitystä niin vanhalla mantereella kuin Amerikassakin. Juuri nämä demokraattisen kulttuurin keskeisimmät arvot ja kulmakivet niin uusliberaali kuin uuskonservatiivinenkin rationaalisuus haastavat, sillä ne käsitteellistävät niin kansalaisen, poliittisen sfäärin kuin valtionkin aivan eri tavoilla kuin liberaalidemokratia, joka varsinkin Yhdysvalloissa on jo henkitoreissaan. Tie kohti demokraattisempaa ja moniarvoisempaa poliittista kulttuuria näyttää näistä lähtökohdista hyvin pitkältä ja kiviseltä, enkä tarkoita pelkästään Yhdysvaltoja vaan myös Eurooppaa, missä uusliberaali hegemonia on jo niin vahva, etteivät vasemmistopuolueet edes pääse haastamaan talouskuria vaikka ne voittaisivat vaalit. Kuitenkin nykyisessäkin demokratian ja talouden kriisissä piilee uudistumisen ja oppimisen siemen, enkä ole vielä liian kyyninen uskoakseni, ettei demokratia voisi vielä elpyä ja saada täysin uusia ja aiempaa huomattavasti radikaalimpiakin muotoja.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Laitoinpa piruuttani tämän tekstin tänne Puheenvuoroonkin vaikka tämä tuskin on hedelmällisin alusta tällaisille "semiakateemisille" ja vähän pidemmille teksteille. Julkaisin tämän alunperin täällä https://petejamsa.wordpress.com/2015/10/27/uuslibe... ja tuonne wordpressiin skrivailen jatkossa näitä vähän pidempiä tekstejä.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Mikä on akateemikon arvio siitä, edustaako Sipilän hallitus uusliberaalia tai uuskonservatiivista ajattelua? Tai ehkä molempia?

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Itse asiassa mun piti jo tässä blogissa käsitellä SSS-hallitusta suomalaisena versiona uusliberalismin (kokkarit ja kepun talousliberaalit) ja "uuskonservatiivien" (persut, kepun vanhoilliset) symbioosina, mutta kun pelkkään Wendy Brownin referointiin meni se kymmenisen liuskaa niin se analyysi jää sitten toiseen kirjoitukseen.

Wordissa on kyllä tälläkin hetkellä auki muistio jossa hahmottelen kyseistä juttuideaa, jos vaikka joku vasemmistolehti sen haluaisi ostaa.

Toimituksen poiminnat