Petri Jämsä Saatan joskus olla jotain mieltä jostakin

Miksi sosiaalidemokratia on kuoleva liike? Lyhyt historiallinen katsaus

 

 

 

Sosiaalidemokratian historiallinen tehtävä

1900-luku muistetaan väkivaltaisista ääri-ideologioista, jotka mittelivät keskenään teollisten suursotien hurmeisilla taistelukentillä. Vuosisadan suurista joukkoliikkeistä ja ideologioista kestävimmän jälkensä Euroopan historiaan jätti kuitenkin maltillinen ja reformistinen sosiaalidemokratia. Sosiaalidemokratia oli varsinkin kylmän sodan aikakaudella vireä, aloitekykyinen ja visionäärinen yhteiskunnallisen muutoksen veturi, joka onnistui luomaan tiekartan, joka johdatti sodan raunioista kohti demokratiaa ja ikuiselta vaikuttanutta talouskasvua. Sosiaalidemokratia ei ollut vallankumouksellinen vaan reformistinen ja kapitalismiin integroitunut liike, jonka suurena missiona ei ollut missään vaiheessa kumota kapitalismia vaan muuttaa työvoiman ja pääoman voimasuhteita työvoimalle suotuisammaksi ja ulottaa demokraattista hallintaa hiljalleen myös taloudellisten suhteiden sisälle.

 

Etenkin Pohjoismaissa demarijohtoinen politiikka onnistui luomaan hyvän kehän voimakkaan julkisen kulutuksen, vakaan työllisyyden ja teollisuuskapitalistien intressien välille, ja tämä itse itseään vahvistanut positiivinen kierre teki teollisuusduunareista maailmansotien jälkeisinä vuosikymmeninä - ns. kapitalismin kultakauden aikana - keskiluokkaisia omistajia, jotka yhtäkkiä huomasivat omistavansa työpaikkansa ja asuntonsa. Kaikki tämä oli mahdollista, sillä maailmansotien jälkeen kommunismia pelännyt pääoma oli helppo pakottaa kompromisseihin ja työväenluokka pystyi ulosmittaamaan joukkovoimansa vakaina työsuhteina, ”omistettuina” työpaikkoina sekä tasaisesti kasvaneina reaalipalkkoina.

 

Reformistinen politiikka teki entisistä proletaarimassoista parissa vuosikymmenessä työläiskeskiluokkaa, joka pystyi joukkovoimallaan lypsämään itselleen ennen näkemättömän suuren viipaleen pääomalle tuottamastaan lisäarvosta. Ehkä tämä olikin sosiaalidemokratian 1900-luvun suuri historiallinen tehtävä: nostaa työläismassat kurjuudesta kuluttajakansalaisiksi, joiden tulevaisuushorisontissa siinsi jatkuva elintason nousu ja tunne alati kiihtyvästä yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tämän kehityksen hintana oli, että työläiset alistuivat koneiden sanelemaan rytmiin tylsissä tayloristisissa teollisuustöissä, mutta tämä vaihtokauppa oli tarpeeksi houkutteleva valtaosalle työläisistä, jotka ostivat tylsyydellä turvallisuutta ja turvattua toimeentuloa.

 

Demarien kultakausi oli pääoman ja työvoiman välisen kompromissin ja yhteiskunnan palkkatyöläistymisen aikaa. Kun bussikuskeista ja putkimiehistä oli tullut sijoitusasuntoja omistavaa keskiluokkaa, oli demarien suuri utopia muuttunut arkiseksi todellisuudeksi. Perimmäisen tavoitteensa saavuttanut sosiaalidemokraattinen liike hiljalleen hyytyi ja institutionalisoitui, se kaivautui saavutettuihin asemiinsa ja muuttui laajan palkansaajaväestön edunvalvojaksi. Suuri historiallinen tehtävä oli täytetty ja suurin poliittinen liike-energia käytetty, kun pientilallisten ja kaupunkien kurjaliston lapset olivat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä omakotitaloissa asuviksi vakaiksi palkkatyöläisiksi ja pienomistajiksi. Demarit saattoivat vetää henkeä ja uskotella itselleen, että ”me elämme jo demokraattisessa sosialismissa”. 

 

Demarien maailma oli siis valmis, eikä minkään tarvinnut enää muuttua. Vakaa palkkatyöyhteiskunta ei kuitenkaan osoittautunut historian päätepisteeksi, vaan historia jatkui. 1900-luvun lopulla tapahtuneet suurten maailmanpoliittisten mannerlaattojen liikkeet – Neuvostoliiton hajoaminen ja talouden globalisaatio – sysäsivät liikkeelle voimia, jotka tulivat mullistamaan myös eurooppalaisen ja suomalaisen sosiaalidemokratian tulevaisuuden.

 

 

Hapuilua postkommunistisessa maailmassa

Neuvostoliiton hajoamisen olisi pitänyt olla Euroopan vasemmistolle tervehdyttävä kokemus, mahdollisuus päästä pois tunkkaisen Neuvostoliiton pitkän varjon alta kohti virkistävää valoa. Varsinkin sosiaalidemokraateille reaalisosialismin romahduksen olisi luullut olleen riemuvoitto, sillä se viimeistään todisti, ettei neuvostososialismi toiminut, toisin kuin pohjoismainen hyvinvointivaltiopolitiikka. Neuvostoliiton tuhkista ei kuitenkaan versonut vasemmiston renessanssia, vaan koko Euroopan vasemmisto luisui syvään eksistentialistiseen kriisiin, josta se ei ole nähtävästi vieläkään kunnolla toipunut.

 

Itäblokin reaalisosialismi oli vain yksi – ja vieläpä erittäin pahasti vääristynyt – sosialismin sovellus, mutta sen kaatuminen vei pitkäksi aikaa uskottavuuden kaikelta politiikalta, joka voitiin millään tapaa yhdistää sosialismin käsitteeseen. Neuvostoliiton kaatuminen vaikutti myös työväenliikkeen neuvotteluvoimaan, sillä pelkkä Neuvostoliiton olemassaolo oli taannut sen, että kansallisvaltiolliseen liekaan sidottu pääoma kuunteli herkällä korvalla työväenliikkeen vaatimuksia, ja demareilla oli ollut vahva mandaatti toimia työväenliikkeen ja pääoman välisen vastakkainasettelun sovittelijana. Kun Neuvostoliitto hajosi ja pääomat vapautettiin sääntelystä, tältä demareita suosineelta institutionaaliselta järjestelyltä putosi yhtäkkiä pohja. Postkommunistinen globalisaation aikakausi onkin ollut myrkkyä maltilliselle valtavirtavasemmistolle, joka on tottunut toimimaan kansallisvaltiollisen kehyksen sisällä ja joka ei ole onnistunut päivittämään käsitteitään ja strategioitaan globalisoituneen ja finanssoituneen kapitalismin aikakaudelle.

 

Niin Euroopan kuin Suomenkin valtavirtavasemmisto on hapuillut eksyneenä postkommunistisessa maailmassa etsien uutta identiteettiä ja olemassaolon oikeutusta. Sosiaalidemokraattiset liikkeet ovat asemoituneet entistäkin vahvemmin poliittiseen keskustaan ja ne ovat löytäneet itselleen roolin eräänlaisena kapitalismin ”omantunnon äänenä”. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen demarit ovat radikaaleimmillaan uskaltaneet vaatia markkinoiden kosmeettista sääntelyä, eikä minkään sortin sosialismista ole enää kehdattu puhua yhtään missään, ainakaan jos parempaa väkeä on ollut kuulolla. ”S-sanasta” puhuminen tuntuukin olevan valtavirtavasemmistolle epämieluisaa ja vaivaannuttavaa, ja kun maltillinen vasemmisto ei uskalla puhua reaalikapitalismista, se puhuu mieluummin sievistellen ”sosiaalisesta markkinataloudesta”. Kaiken radikalisminsa menettäneestä vasemmistosta on tullut herkästi kriisiytyvän kapitalismin urhea vapaapalokunta, joka ei uskalla enää haastaa kapitalismia, mutta joka haluaa moraalisena hyviksenä lievittää ja jälkihoitaa niitä oireita, joita pidäkkeistään vapautettu kapitalismi aiheuttaa eri puolilla maailmaa.

 

Demarivetoisesta valtavirtavasemmistosta on siis tullut eräänlainen reaalikapitalismin hyvis, intomielinen vapaapalokunta, joka rientää sankarillisesti pillit vinkuen paikalle jälkisammuttamaan kriisiytyneen kapitalismin jälkeensä jättämiä savuavia raunioita. Vasemmisto on ollut haluton ja pelokas puuttumaan tulipalojen alkusyihin, eli velkaan perustuvan rahajärjestelmän valuvikoihin ja reaalikapitalistiseen suhmurointiin, joka imee rahaa ja varallisuutta ennen näkemättömällä röyhkeydellä sosioekonomisen pyramidin terävimmälle huipulle. Tästä haluttomuudesta ja pelokkuudesta johtuu valtavirtavasemmiston – siis käytännössä demarien – täydellinen toimintakyvyttömyys ja anemia, joka tulee tätä menoa johtamaan siihen, että koko sosiaalidemokratia saattaa pahimmillaan pyyhkiytyä pois poliittiselta kartalta. Demareista on tullut nahjusmaista luuserivasemmistoa, joka ei välttämättä enää edes uskalla voittaa, sillä se ei oikein tiedä, mitä voitollaan tekisi.

 

Demarit oikeiston kevytversiona

Eksistentialistisessa kriisissään rypeneet demarit ovat mielellään flirttailleet oikeiston kanssa etsiessään identiteettiään ja rooliaan kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Flirtti oikeiston kanssa on näkynyt esimerkiksi siten, että Suomen demareilla on ollut uusliberalismin voittokulun aikakaudella vahva tarve määritellä itsensä niin sanottuna ”vastuullisena osapuolena” isänmaan kohtalonkysymykseksi ymmärretyssä kansallisessa kilpailukykyprojektissa. Demarit ovat siis halunneet vakuuttaa oikeistolle ja pääomalle, että he ovat kansallisen kilpailukyvyn nimissä valmiita hyväksymään heikennyksiä, jotka kohdistuvat työväenluokan ja köyhimpien ihmisten etuihin ja toimeentuloon.

 

Demarit tekivät Paavo Lipposen pääministerikaudella samoin kuin Tony Blairin johtama brittien New Labour, eli heittivät sosiaalidemokratian yli laidan turhana ideologisena painolastina. Sen tilalle demarit omaksuivat näköalattoman ja kyynisen pragmatismin. Mielikuvituksettomat demarit ovat ottaneet siitä lähtien annettuna kaiken sen, mitä uusliberalistista vaihtoehdottomuutta väreilevä ajanhenki on vaatinut. Demarit ovat kaivaneet itselleen kuoppaa omaksumalla porvariston tavoitteet ja käsitteet, ja joskus Euroopan demarit ovat itse ajaneet suorastaan proletarisoivaa politiikkaa, mistä kertoo esimerkiksi SPD:n läpiajama Saksan työreformi.

 

1990-luvulta lähtien demarien helmasynti on ollut se, etteivät he ole osanneet lainkaan haastaa ajanhenkeämme kalvavaa talousmetafysiikan henkeä – ajattelulaatua, joka ilmoittaa, että kaikki on taloutta ja muun väittäminen on romantiikkaa – vaan demarit ovat täydellisesti antautuneet neutraaleiksi väitettyjen talouden lakien ja joka tuutista tursuavan ekonomistijargonin edessä. Demarit eivät ole vuosikymmeniin olleet aloitteellinen ja uutta luova poliittinen voima, vaan vain ja ainoastaan reaktiivinen, oikeiston vaatimia ”kipeitä päätöksiä” hieman pehmentävä puskuri.  Rampautuneen vasemmiston tehtävänä on viimeisten 25 vuoden aikana ollut ottaa nöyrästi vastaan oikeiston ja ”talousviisaiden” sanelua, eikä vasemmisto ole oikein osannut tehdä muuta kuin toimia kapitalistisen järjestelmän heiveröisenä omantunnon äänenä, jonka moraalisia vetoomuksia pääoma on kuuntelevinaan silloin, jos se sattuu sille pr-syistä sopimaan. Demareista onkin tullut poliittista cokis lightia, joka ei totisesti ole liian hapokasta kenenkään makuun, mutta joka on maultaan jo niin väljähtänyttä, ettei se maistu enää edes vasemmiston perinteiselle äänestäjäkunnalle.

 

Mitä demarien horisontissa siintää?

Sosiaalidemokraatit ovat yhäkin leimallisesti palkkatyöväestön liike ja edunvalvoja. Aikanaan progressiivisesta ja tulevaisuuden yhteiskuntapoliittisia suuntaviivoja vahvasti määritelleestä liikkeestä on tullut jähmeä edunvalvoja, jolla ei enää ole suurta yhteiskunnallista visiota ja joka ei ole pitkään aikaan pystynyt uusiin poliittisiin avauksiin. Nyky-SDP on kuin reliikki teollisen palkkatyöyhteiskunnan aikakaudelta, eikä se ole pystynyt päivittämään käsitteitään ja politiikkaansa finanssikapitalismin, alustatalouden ja pätkätyöyhteiskunnan aikakaudelle.

 

Nykyään rajanveto konservatiivien ja edistyksellisten välillä voidaan määritellä sen mukaan, mikä on suhtautuminen perustuloon. Perustuloa kannattavat niin vasemmistoliitto kuin Björn Wahlrooskin – tietenkin aivan eri syistä – mutta Suomen demarit näkevät, että tulevaisuudenkin yhteiskunnallinen subjekti on vakaa palkkatyöläinen, joka työskentelee vuodesta toiseen 40 tuntia viikossa yhden ja saman työnantajan palveluksessa ja käy lomilla virkistäytymässä ammattiyhdistyksen mökillä. SDP:n analyysissa palkkatyö vaikuttaa olevan ylihistoriallinen tapa järjestää työn ja pääoman suhde. Demarit näyttävät ajattelevan, että palkkatyö ei murene uusien ansaintalogiikoiden, digitalisaation ja robotisaation edetessä. Demarit yrittävät uida kehityksen vastavirtaan pitämällä kynsin hampain kiinni palkkatyöyhteiskunnasta ja asemoitumalla jääräpäisesti palkansaajan edunvalvojaksi. Vakituisessa työsuhteessa työskentelevä palkansaaja ei kuitenkaan ole ylihistoriallinen subjekti ja työtätekevien – ja työtä vailla olevien – asiaa edesautettaisiin työn pirstaloitumisen aikakaudella kaikkein helpoiten perustulolla.

 

”Vasemmiston vaikuttavuus tuntuu olevan kiinni siitä, että sillä on jokin utopia, horisontti”, sanoo filosofi Tuomas Nevanlinna Kansan Uutisten haastattelussa. Demarien perisynti onkin juuri utopian puute – demarien horisontissa siintää vain tyhjää. Kun demareilla ei ole enää aikoihin ollut omaa utopiaa eikä omia käsitteitä, he ovat tyytyneet vain suoltamaan löysää arvopuhetta ja pehmentämään oikeiston vyöryttämiä kurjistamisvaatimuksia. Demarit tarjoilevat siis kansalle poliittista cokis lightia, laimeaa litkua, jonka avulla ei marssita vaalivoittoihin.

 

Demareiden olisikin pian keksittävä, mikä on heidän olemassaolon oikeutuksensa 2000-luvulla ja mikä on heidän seuraava utopiansa, vai siintääkö horisontissa jatkossakin vain tyhjää. Onko SDP vasemmistopuolue, vai onko se tiukkoja kannanottoja kaihtava hajuton ja mauton keskustapuolue, joka ei oikein uskalla olla mitään mieltä mistään? Onko SDP oikeistodemarien hallitsema kultapossu-sukupolveen syntyneiden duunareiden edunvalvoja, vai olisiko sillä jotain annettavaa meille nuoremmillekin, jotka hapuilemme eteenpäin pettävällä kamaralla keskellä ikuista epävarmuutta?

 

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän opehuone kuva
Esa Mäkinen

Vanha journalistin ohje: edes nimi pitää olla oikein. Aatteen oikea nimi on sosialidemokratia. Siis sosialismi + demokratia, sitä se tarkoittaa. En tiedä mitä sosiaalidemokratia mahtaisi olla. Kuulostaa tautologiselta.

Tämä ei ole saivartelua.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Wikipediasta löytyy artikkeli Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Sosialidemokr... sekä ideologiasta nimeltä sosiaalidemokratia https://fi.wikipedia.org/wiki/Sosiaalidemokratia.

Viittaan siis tässä tekstissä ideologiaan ja poliittiseen liikkeeseen sosiaalidemokratiana kahdella aalla. Alun perin kutsuin tekstissäni sekä poliittista ideologiaa että liikettä sosialidemokratiaksi, mutta muutin kirjoitusmuotoa vilkaistuani tuota Wikipedian artikkelia.

Jos olen kirjoittanut huonoa suomea niin totean stubbimaisella suoraselkäisyydellä, että sorit siitä!

Käyttäjän RaikoKarvonen kuva
Raiko Karvonen

Sitä tietysti sopii kysyä ja ihmetellä.

Kannatus on alentunut huimasti 20:ssä vuodessa. Ongelmana on kai se, että oikeiston kanssa yhteistyöstä ei tule yhtään mitään politiikassa. Olisi tehtävä omien äänestäjien kannalta parempaa politiikkaa. Se ei tule olemaan helppoa, koska poliittisilla puolueilla on niin erilaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset tavoitteet, että näiden välillä kompromissien teko vesittää yleisesti nykyään koko poliittisen vasemmiston kannatusta.
Yleisesti ottaen hyvin ei mene koko poliittisella vasemmistolla. Potentiaaliset äänestäjät menevät Perussuomalaisiin, Keskustaan tai Kokoomukseen.

Perussuomalaiset vievät etenkin Keskustan ja SDP:n kannatusta.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Kannatus on tosiaan laskenut ja paljon. Ajanhenki puhaltaa oikealta ja maailmaa hahmotetaan oikeistolaisilla käsitteillä. Oikeisto määrittää yhteiskunnallisen keskustelun suuntaa ja sen politiikkaa pidetään jotenkin neutraalina ja objektiivisiin faktoihin perustuvana, kun taas vasemmistoa syytetään aina irrationaalisesta ideologisuudesta.

Yhteiskunnalliset protestitkin kanavoituvat nykyään kovin usein populistisen oikeiston kautta, mistä esimerkkinä Trumpin nousu presidentiksi. Vasemmiston strategiana on ollut jo vuosikymmeniä äärimmäinen varovaisuus ja hakeutuminen poliittiseen keskustaan, ja kun mitään omaa poliittista utopiaa ei ole uskallettu hahmotella, on sitten tyydytty olemaan kevytoikeistolaisia. Tämä on tappion tie.

Toimituksen poiminnat