Petri Jämsä Saatan joskus olla jotain mieltä jostakin

Kolmas tie on ollut Euroopan demareille tappion tie

Talouskuri ja yleinen näköalattomuus ovat näivettäneet Eurooppaa jo pitkään. Koska talouskuri on ollut pääsääntöisesti oikeiston projekti, luulisi vasemmiston kannatuksen nousseen viime vuosina Euroopassa kohisten. Vasemmiston, varsinkin sosiaalidemokraattisen vasemmiston, kannatus mataa kuitenkin Länsi-Euroopassa kaukana huippulukemistaan, eikä yhteiskunnallinen protesti kanavoidu juuri missään maltillisen vasemmiston kautta.

 

Miksi sosiaalidemokratia ei enää puhuttele eurooppalaisia, vaikka se aikoinaan nosti maanosan sodan raunioista vakaan kehityksen tielle? Demarien kannatuksen laskun taustalta löytyy tietenkin monia syitä, mutta nähdäkseni keskeisin selittävä tekijä löytyy sosiaalidemokraattien 1990-luvulla omaksumasta kolmannen tien politiikasta, joka on hämärtänyt oikeiston ja vasemmiston välistä eroa ja heikentänyt vasemmiston uskottavuutta poliittisena vaihtoehtona ja muutosvoimana.

 

Kolmannen tien politiikka tarkoittaa sosiaalidemokraattisen vasemmiston 1990-luvulla omaksumaa aiempaa markkinatalousmyönteisempää linjaa sekä pyrkimystä ylittää vasemmisto-oikeisto -jako hakeutumalla vastakkainasetteluja kaihtavaan poliittiseen keskustaan. Yhdysvalloissa Bill Clinton ja muut New Democrats -liikkeessä toimineet ideologit olivat kääntämässä demokraattipuolueen poliittista linjaa markkinatalousmyönteisemmäksi ja lähemmäs poliittista keskustaa jo 1980-luvun lopulla. Tony Blairin New Labour nosti kolmannen tien sosiaalidemokratian eurooppalaisen politiikan valtavirtaan 1990-luvulla, ja brittien avaamalle kolmannelle tielle kääntyivät myöhemmin muun muassa Saksan ja Suomen demarit huomattavan uusliberaaleine poliittisine ohjelmineen.

 

Kolmannen tien politiikka on aikansa lapsi. Sen syntykontekstia määrittää Neuvostoliiton romahdus ja siitä seurannut käsitys, että historia oli päättynyt kapitalismin lopulliseen voittoon. Kolmannen tien politiikka tuleekin mielestäni nähdä ennen kaikkea oireena vasemmiston syvästä eksistentialistisesta kriisistä, johon koko vasemmistoleiri vajosi 1990-luvulla. Kriisi oli tietenkin voimakkaampi sosialistisen vasemmiston keskuudessa, mutta se koski myös sosiaalidemokraatteja. Vaikka maltilliset ja reformistiset sosiaalidemokraatit olivat aina suhtautuneet epäillen Neuvostoliittoon, jouduttiin demarileirissäkin kysymään Berliinin muurin murtumisen jälkeen, millaiselle vasemmistolaiselle politiikalle olisi enää tilaa maailmassa, jossa kapitalismille ei ollut esittää realistista vaihtoehtoa.

 

1990-luku oli vasemmistolle eksistentialistisesti vaikeaa aikaa, mutta muuten ajanhenkeä elähdytti optimismi: kylmä sota oli päättynyt, talouden globalisaation uskottiin kukistavan köyhyyden ja IT-sektorin nousubuumi loi uskoa kapitalismin ehtymättömään kykyyn kasata pääomia. Kapitalismin voittokulun ruokkiman optimismin keskellä vasemmistossa koettiin ymmärrettävää painetta päivittää poliittista agendaa aiempaa markkinatalousmyönteisemmäksi. Jos itse historia oli tuominnut sosialismin kuolemaan, oli maltillisesta vasemmistostakin määrä tulla markkinakieltä puhuvaa kevytoikeistoa, jonka tuli puhutella työväenluokan lisäksi kulutusvalinnoilla identiteettiään rakentavia porvarillisia individualisteja. Anthony Giddensin ja Ulrich Beckin tapaiset sosiologit julistivatkin politiikan muuttuvan kollektiivisen luokkaintressin ajamisesta yksilölliseksi elämänpolitiikaksi, kun kollektiiviset identiteetit hiljalleen kuolisivat.

 

Kun ajanhenki oli tällainen, saattoi kolmannelle tielle kääntyminen näyttää ainoalta realistiselta vaihtoehdolta Euroopan sosiaalidemokraattiselle vasemmistolle. Kolmannen tien keskustalainen politiikka yksityistämisohjelmineen ja liberaaleine työreformeineen oli tietenkin jotain aivan muuta kuin työväenluokkaista vasemmistopolitiikkaa, mutta syvään identiteettikriisiin vajonnut ja oman olemassaolonsa oikeutusta epäillyt eurooppalainen sosiaalidemokratia tarttui kolmannen tien politiikkaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa.

 

Kolmas tie postpoliittisena vasemmistolaisuutena

Belgialaisen politiikan teoreetikon Chantal Mouffen mukaan länsimaissa siirryttiin Berliinin muurin murtumisen jälkeen eräänlaiseen politiikan jälkeiseen eli postpoliittiseen aikaan. Postpoliittisuudella Mouffe tarkoittaa vastakkainasettelun poistumista politiikan ytimestä ja politiikan muuttumista managerien ja konsulttien hallitsemaksi tekniseksi prosessiksi. Politiikka onkin kutistunut talouskasvun tekniseksi hallinnoinniksi. Kilpailukykylaskelmien ja prosessikaavioiden tulvan alle hukkuvat poliitikot eivät enää edes osaa ajatella, että erilainen yhteiskuntamalli olisi mahdollista rakentaa – kapitalismi on ikuinen, amen. Nykyihmisen onkin tunnetusti helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu, eikä tämä varsinaisesti kerro kovin hyvää poliittisesta mielikuvituksestamme.

 

Vastakkainasettelun jälkeisessä vaihtoehdottomassa postpoliittisessa maailmassa kaikki ”kypsät ja järkevät” poliittiset liikkeet ovat hakeutuneet poliittiseen keskustaan, ja juuri sinne kolmastieläinen sosiaalidemokratiakin on itsensä asemoinut. Viimeisten 25 vuoden ajan olemme saaneet todistaa eräänlaisen kapitalistisen realismin voittokulkua: kapitalismi nähdään vaihtoehdottomana itsestäänselvyytenä, kaikkea toimintaa sääntelevänä reunaehtona, jonka esittämiin vaatimuksiin politiikan on sopeutettava itsensä. Talous näyttäytyy siis ei-poliittisena, omia järkähtämättömiä liikelakejaan noudattavana ulottuvuutena, johon politiikan ei tule puuttua. Postpoliittisessa maailmassa talous asettaa politiikalle reunaehdot, eikä toisinpäin.

 

Vasemmistolle postpoliittinen aikakausi on tietenkin ollut myrkkyä, sillä vasemmisto on perinteisesti pyrkinyt tuomaan esille taloudellisten suhteiden perustavanlaatuisesti poliittisen luonteen puhumalla työn ja pääoman välisestä vastakkainasettelusta. Kolmastieläinen vasemmisto ei kuitenkaan ole uskaltanut haastaa kapitalismia ja pääomaa, vaan se on päinvastoin monesti itse toimeenpannut niitä reformeja ja muutoksia, joita pääoma on vaatinut. Esimerkiksi Saksan työreformi, joka on pakottanut miljoonat saksalaiset elättämään itsensä epävarmoilla ja huonopalkkaisilla minijobeilla, toteutettiin sosiaalidemokraatti Gerhard Schröderin toimiessa Saksan liittokanslerina.

 

Mitä kolmannen tien jälkeen?

Viimeisimpien gallupien mukaan SDP on noussut Suomen suurimmaksi puolueeksi niukasti kokoomusta suuremmalla kannatuksella. Jos ottaa huomioon SDP:n aseman pääoppositiopuolueena sekä Sipilän hallituksen ajaman erittäin kylmäkiskoisen oikeistopolitiikan, voi SDP:n kannatusta pitää kuitenkin enintään tyydyttävänä. Ruusunpunaisin silmälasein SDP:n gallupjohdon voi toki nähdä valonpilkahduksena ja merkkinä maltillisen vasemmiston uudesta noususta, mutta Euroopan sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatus on kuitenkin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kaukana huippuvuosistaan.

 

Demareiden kannatus onkin romahtanut monissa maissa eikä tulevaisuus näytä valoisalta. Esimerkiksi Hollannin viime vuoden vaaleissa demarit menettivät noin 20% kannatuksestaan, ja Saksassa SPD:n kannatus on puolittunut vuoden 1998 vaalien 40.9 prosentista viime vuoden 20,5 prosenttiin. Sosiaalidemokraattien kannalta huolestuttavaa on sekin, etteivät he ole Englannin Jeremy Corbynin selvästi vasemmalle reivaamaa Labouria lukuun ottamatta onnistuneet juurikaan puhuttelemaan nuorempia sukupolvia, joiden kohtaloksi koituu jäädä vanhempiaan köyhemmiksi. Monet vanhat sosialistipuolueet ovat sen sijaan onnistuneet luomaan nahkansa ja muuttumaan punavihreiksi puolueiksi, joiden kannattajakunnasta suuri osa koostuu korkeakoulutetuista nuorista aikuisista, jotka kannattavat suhteellisen radikaalia vasemmistopolitiikkaa.

 

Euroopan vasemmiston sisällä onkin jo meneillään valtasiirtymä, kun vanhat sosiaalidemokraattiset puolueet menettävät kannatustaan radikaalimmille punavihreille vasemmistopuolueille, jotka osaavat puhutella prekariaattia ja taitavat identiteettipolitiikan. Organisatoriselta rakenteeltaan jähmeille demareille tuottaa vaikeuksia sekin, että Euroopan vasemmisto uusiutuu tällä hetkellä ruohonjuuritason liikkeiden, ei niinkään institutionaalisen puoluevasemmiston kautta. Koska sosiaalidemokraattien harjoittama politiikka ei ole pystynyt uskottavasti puolustamaan köyhimpien ihmisten asemaa ja tarjoamaan vaihtoehtoja talouskurille, ovat demarit menettäneet kannatustaan myös populistiselle oikeistolle.

 

Kolmannen tien politiikka on lähes kokonaan kadonnut nykyisestä politiikan sanastosta, mutta Euroopan sosiaalidemokraattisten puolueiden agendat eivät ole juurikaan uudistuneet niistä vuosista, jolloin Tony Blair, Gerhard Schröder ja Paavo Lipponen olivat vallassa. Sosiaalidemokraattien retoriikka on yleensä hyvin varovaista eikä heiltä ole juurikaan kuultu uusia avauksia esimerkiksi sosiaalipolitiikan saralta. Demarit puhuvat mielellään ”sosiaalisesta ”markkinataloudesta ja he uskovat vakaasti palkkatyöläisyhteiskuntaan, vaikka digitalisaatio ja alustatalous ovat nopeasti murentamassa palkkatyöyhteiskunnan perustaa ja tekemässä miljoonista eurooppalaisista pätkätyöläisiä, freelancereita ja pienyrittäjiä. Vaikuttaa siis siltä, että sosiaalidemokraatit eivät ole pariin vuosikymmeneen päivittäneet käsitteitään, joilla he hahmottavat maailmaa.

 

Demareilta kuitenkin kaivattaisiin uusia avauksia ja uudistumiskykyä, sillä Euroopan poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä. Oikeistopopulismista on muodostunut vakiintunut poliittinen voima ja Emmanuel Macronin kaltaiset liberaalit teknokraatit ovat nousseet politiikan huipulle hujauksessa. Lähitulevaisuus näyttää, pystyvätkö demarit vielä vahvistamaan asemaansa voimakkaassa myllerryksessä olevassa Euroopan poliittisessa kentässä, vai onko heidän kohtalonsa hiljalleen vaipua marginaaliin muistelemaan menneisyytensä kunniakkaita päiviä.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Tämä on vähän pidennetty versio kirjoituksestani, joka julkaistiin jokunen viikko sitten Kansan Uutisten Horisontti-palstalla. KU:n juttu löytyy täältä: https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3904987-oli...

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Hyvä kirjoitus!

Sosialismi.net -sivustolla julkaisiin jokunen vuosi sitten artikkeli siitä, miten sosialismin rooli SDP:n puolueohjelmissa on muuttunut runsaan vuosisadan aikana. Lyhyesti sanottuna sosialismia on häivytetty pois pikkuhiljaa ja noin 80-luvun loppupuolella se oli kadonnut ja tilalle oli tullut vain kapitalismin räikeimpien oireiden hoitamispyrkimykset.

Laitan linkin tuohon historiikkiin, vaikka juuri tällä hetkellä se ei toimi (yhteyttä tietokantaan ei saada). Toivottavasti kyseessä on ohimenevä palvelimen uudelleenkäynnistys tms.

Sosialismi SDP:n ohjelmissa

Käyttäjän JouniBorgman kuva
Jouni Borgman

Kiitos. Blogissa on sujuvaa ja osuvaa tekstiä tärkeästä aiheesta. Vasemmiston hajaantuminen toisaalta 3. tien "oikeistodemareihin" ja toisaalta punavihreään urbaania arvoliberalismia korostavaan laitavasemmistoon on selkeästi heikentänyt pienituloisemman kansanosan asemaa Suomessa 1990-luvulta lähtien. Osin tästä johtuen nationalismiin suuntautunut populistinen oikeisto on kaapannut huomattavan osan perinteistä vasemmiston äänestäjäkuntaa, joskaan se ei puheistaan huolimatta ole heitä puolustanut, vaan on erityisesti Sipilän hallituksessa toteuttanut näille avoimen vihamielistä politiikkaa. Populistiliikkeiden kannattajakuntaan lukeutuu silti yhä paljon väkeä, joka mielellään suuntautuisi mm. sosiaalipolitiikassa selkeästi vasemmalle, mutta ei pidä nykyisten vasemmistoliikkeiden arvoliberalismista ja kansainvälisyyden korostamisesta.

Eräät ovat elvyttäneet jopa kansallissosialistisen aatteen vain sen vuoksi, ettei moderni vasemmisto tarjoa nationalistista eikä edes globalisaatioon kriittisesti suhtautuvaa vaihtoehtoa. Siksi vasemmiston tulisi herätä tarjoamaan uskottavia vaihtoehtoja yhä karumpia piirteitä saavuttavan globalisaation asettamien uhkien edessä. Myös identiteettipolitiikkaa tulisi reivata uudelleen klassiseen luokkajakoon perustuvaa politiikkaa kohti. Ei siksi, että se olisi kivaa ja muodikasta, vaan siksi, että 1800-luvun lopun luokkajakokysymykset alkavat olla uudelleen relevantteja. Nationalismi on yksi tapa pyrkiä luomaan yhteishenkeä eri yhteiskuntaluokkien välille ja siksi kansallissosialismiin on alettu tuntea vetoa. Toinen tapa hallita luokkaeroja on pyrkiä hävittämään ne kommunismin avulla, mutta tämä vaihtoehto ei ole käytännön elämässä osoittautunut toimivaksi. Jäljelle jäisi enää eräänlainen fuusio populismista ja klassisesta sosiaalidemokratiasta - tästä kansa haaveilee ja eliitti näkee painajaista.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Hyvä kommentti, vaikka olen eri mieltä siitä, pitäisikö ajatus kommunismista hylätä ikiajoiksi. Ei helikopteriakaan saatu lentämään ennen kuin noin 400 vuotta ensimmäisen suunnitelman tekemisen jälkeen. Kyllä kommunismikin vielä joskus toimii, jos kapitalismi ei sitä ennen tuhoa maapallon elinkelpoisuutta.

Mainintasi populismin ja klassisen sosialidemokratian eräänlaisesta fuusiosta toi mieleeni viime vuonna kirjoittamani:

Suomesta puuttuu Populistinen Vasemmistopuolue – pitäisikö perustaa?

Olen jossain aiemmassa kommenttiketjussa jo ilmoittanut, että en aio itse tuollaista puoluetta perustaa. Jos joku muu haluaa sen tehdä, niin idea on vapaasti käytettävissä.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Tutkijat Timo Harjuniemi ja Lauri Holappa käsittelevät Euroopan poliittisen kentän finanssikriisin jälkeistä murrosta ja sen luomaa vasemmistopopulismin tilausta mielenkiintoisesti Poliittinen talous -podcastin neljännessä jaksossa: https://soundcloud.com/poliittinentalous/jakso-4-v...

Erittäin terävää analyysia, suosittelen!

Käyttäjän tampere515 kuva
Jarmo Makkonen

"nationalismiin suuntautunut populistinen oikeisto on kaapannut huomattavan osan perinteistä vasemmiston äänestäjäkuntaa, joskaan se ei puheistaan huolimatta ole heitä puolustanut, vaan on erityisesti Sipilän hallituksessa toteuttanut näille avoimen vihamielistä politiikkaa."

Sinisissä ei hallitustaipaleen alusta lähtien ollut mitään nationalistista (Suomen etuja puolustavaa) vaan olivat pelkästään keskustan ja kokoomuksen avustajia, käskyläisiä. Perussuomalaisina he eivät edes yrittäneet noudattaa hallitusohjelmaan asetettua perussuomalaisten tavoitteita ja siksi puolue lähti heti rankkaan alamäkeen.

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

SDP R.I.P

Paljon rienasit, paljon pilasit. Viimeinen kolvisi kylmeni.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Suosittelen katsomaan yle teemalta anarkismista kertovan ohjelman. Se avaa sitä miten aatteet liikkuvat ja miksi.

Tästä: https://areena.yle.fi/1-4141695

Toimituksen poiminnat