Petri Jämsä Saatan joskus olla jotain mieltä jostakin

Vaatimus perustulosta kumpuaa jälkiteollisesta todellisuudesta

Ensi vaalikauden suurimpia poliittisia kysymyksiä tulee olemaan sosiaaliturvan uudistus. Eduskuntapuolueista vasemmistoliitto on jo lyönyt sosiaalipoliittiset korttinsa pöytään. Se yksinkertaistaisi sosiaaliturvaa maksamalla kaikille täysi-ikäisille Suomen kansalaisille vastikkeetonta perustuloa 800 euroa kuukaudessa.

Perustulosta puhutaan usein sosiaalipolitiikan yhteydessä, mutta se tulisi nähdä yksittäistä politiikkalohkoa laajempana reformina, joka päivittää koko yhteiskuntapolitiikan jälkiteolliseen todellisuuteen. Perustuloa ei pitäisi myöskään nähdä vain rahallisten resurssien uusjakona, nollasummapelinä, jossa joiltakin otetaan ja joillekin annetaan. Perustulosta pitäisi päinvastoin puhua koko kansan starttirahana ja jälkiteollisen yhteiskunnan käyttöliittymänä. Mielestäni perustuloa olisi syytä tarkastella myös agraarin yhteiskunnan maaomaisuuteen tai teollisen yhteiskunnan ”omistettuun” työpaikkaan vertautuvana jälkiteollisen aikakauden nautintaoikeutena, joka tuottaa paitsi taloudellista, myös ja ennen kaikkea eksistentiaalista turvaa.

 

Pientila, vakaa työsuhde ja perustulo eri aikakausien eksistentiaalisen turvan lähteinä

Suomen itsenäistyttyä maamme torppareille ja maattomille ymmärrettiin antaa mahdollisuus ryhtyä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Torpparit saivat lunastaa jo ennestään viljelemänsä maat ja he saivat hieman myöhemmin myös hankkia itselleen halvalla lisämaata. Kyseessä oli radikaali sosiaalinen muutos, kun isäntävallan ikeestä vapautetuista torppareista ja maattomista tuli itsenäisiä maanviljelijöitä.

Oma tila, vaikka se olikin pieni, loi eksistentiaalista turvaa ja motivoi työhön, sillä pienviljelijä teki työtään itselleen ja perheelleen, ei enää itseään suuremmalle herralle. Vaikka agraari pientuotanto oli tietenkin altista luonnonvoimien arvaamattomuudelle eikä se tuottanut suuria rahallisia voittoja, antoi oman maan omistaminen kuitenkin huomattavaa eksistentiaalista turvaa pienviljelijälle. Oma maa oli jotain konkreettista, eikä sitä voinut mikään karenssi tai viranomaisen mielivaltainen päätös viedä pois. Oma maa näkyi tuvan ikkunasta ja tilan tuottavuuteen pystyi vaikuttamaan omalla työllään. Pienviljelijä oli oman elämänsä herra.

Maatila oli agraarin yhteiskunnan perustuotantoyksikkö, ja kun viljelijä itse omisti tämän yhteiskunnan keskeisimmän tuotantoyksikön, se tuotti hänelle ruoan ja rahan lisäksi myös perusturvallisuutta, vakautta ja johonkin kuulumisen tunnetta – pienviljelijällä oli paikka maailmassa ja jonkinlainen elämää jäsentävä odotushorisontti. Pientilallinen omisti oman elämänsä uusintamisen ehdot, ja vaikkei pienviljelijä tietenkään ollut täysin riippumaton muista, oli hän kuitenkin suhteellisen itsenäinen ja eli todeksi kulttuurista ideaalia vapaasta talonpojasta. Pientä maaomaisuutta ei ehkä ole mielekästä kutsua oman aikansa perustuloksi, mutta oman aikansa perusturvaksi sitä voi ilman muuta kutsua.

Kun Suomessa siirryttiin 1900-luvun kuluessa agraarista elämäntavasta teolliseen yhteiskuntaan, palkkatyöstä kehittyi historioitsija Juha Siltalan mukaan agraariyhteiskunnan pienomistusta vastaava nautinta. Työpaikasta muodostui sotien jälkeen eräänlainen suojattu läänitys, työntekijän de facto omistusoikeus, jota ei ollut helppo loukata. Työ oli paitsi moraalinen velvoite, myös yksilön loukkaamaton oikeus. Työ ei ollut puhdas markkinoilla hintansa saava hyödyke, eikä työtä ollut hyvinvointivaltion rakentamisen aikakaudella alistettu yksinomaan kasvattamaan pääoman omistajien rahavirtojen numeraalisia arvoja.

Työllä oli ennen kvartaalikapitalismia vielä jonkinlaista siveellistä, kansakunnan rakentamiseen liittyvää merkitystä. Kansakunnan voimat koottiin yhteen ja ne valjastettiin yhteiseen ponnistukseen, isänmaan jälleenrakentamiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen. Edes pääomia ei sotien jälkeen kasattu pelkästään vain pääomien kasaamisen ilosta, vaan pääomankin saattoi ymmärtää olevan suurempien laadullisten ja siveellisten tavoitteiden palveluksessa. Elämä teollisessa yhteiskunnassa, jossa voimakkaan julkisen kulutuksen, vakaan työllisyyden ja teollisuuskapitalistien intressien toisiaan vahvistanut hyvä kehä pumppasi vaurautta koko yhteiskuntaan, lienee ollut eksistentiaalisen turvallisuudentunteen huippuaikaa.

Jälkiteollisella aikakaudella yhteiskunnalliset nautintaoikeudet ovat näivettyneet. Tavallinen suomalainen ei omista oman elämänsä uusintamisen ehtoja kuten pienviljelijä eikä työpaikka enää ole pienomistusta vastaava nautinta, kuten se oli vielä teollisessa yhteiskunnassa. Jälkiteollisen aikakauden yhteiskunnallinen subjekti ei ole enää vakaa palkkatyöläinen, vaan riskiyhteiskuntaan viskattu oman elämänsä yrittäjä, levoton nomadi, joka ei oikein kuulu mihinkään. Nomadeiksi meidät ovat pakottaneet työssä tapahtuneet muutokset, se miten työ on karannut tehtaan neljän seinän sisältä ja hajautunut koko yhteiskunnan kenttään ja liudentunut vapaa-aikaan, jota ei enää pysty erottamaan työstä.

Nykytaloudessa tuottavaa on kommunikaatio, symbolien kanssa puuhastelu ja ylipäätään kaikenlainen epämääräinen puuhastelu, jota ei voi teollisen yhteiskunnan kriteereillä edes pitää ”työnä”. Tuotannon rahallista arvoa kasvattavat nykyään ennemminkin facebook-tykkäysten haalinta, viestintästrategioiden laadinta sun muu kommunikatiivinen, semioottinen ja kulttuurinen työ, kuin varsinainen tehtaassa tapahtuva materiaalinen tuotantotyö.

Työtä ei siis voi enää ajatella materiaalisten tuotteiden valmistusprosessiin valjastettuina ihmisruumiin suoritteina, vanhana kunnon ”miesten työnä”. Digitaalisessa maailmassa varsinainen arvontuotanto on myös usein joukkoistettu yleisölle: me kaikki Facebookin ja Googlen käyttäjät luovutamme näille nettijäteille ilmaiseksi miljardien arvosta dataa, jonka hyödyntämiseen niiden ansaintalogiikka perustuu. Taloudellisen arvon tuotantoa on siis joukkoistettu paljon palkkatyön ulkopuolelle. Jos valtaosa arvontuotannosta tapahtuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa palkkatyön ulkopuolella, eikö meillä tulisi olla oikeus jonkinlaiseen kansalaisosinkoon siitä arvosta, jota tuotamme? Tätä osinkoa voi nimittää myös perustuloksi.

Siitä mikä on nykyään tuottavaa ja mitä voi ylipäätään kutsua ”työksi” on mahdotonta saada käsitteellistä otetta vanhoilla teollisen aikakauden käsitteillä. Nykyään arvoa tuotetaan paljon tuotantotilan ja palkkatyösuhteen ulkopuolella, mutta rahallista korvausta maksetaan yhäkin vain pyhässä palkkatyösuhteessa tapahtuvasta työstä. Koska palkkatulojen osuus kansantuotteista on lännessä jo pitkään laskenut samalla kun pääomatulojen osuus on kasvanut, ei palkkatyöstä ole enää pitkään aikaan ollut kuitenkaan tuottamaan talouden kasvun edellyttämää efektiivistä kysyntää.

Palkkatulojen laskiessa talouskasvu on finanssoitumisen vanavedessä muuttunut velkavetoiseksi, ja Suomessakin nyt meneillään olevan ”nousukauden” kestävimmäksi saavutukseksi saattaa jäädä velkapommi, kun kotitaloudet ovat rohkaistuneet kuluttamaan velaksi. Yksityistä velkaantumista järkevämpi ja kestävämpi tapa tuottaa efektiivistä kysyntää olisi maksaa kansalle kohtuullista perustuloa, joka samalla purkaisi kannustinloukut ja antaisi meille oman elämämme yrittäjille starttirahan, jonka varassa uskaltaisi kokeilla siipiään.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (13 kommenttia)

Käyttäjän MarttiHaverinen kuva
Martti Haverinen

Pientilojen asutustoiminta oli aikansa sosiaalipolitiikkaa. Köyhä maa saattoi näin hyödyntää työvoimaresurssit ja tuottaa samalla tarvittavan perustoimeentulon. Teollistumisen ja tarvittavan tilakoon kasvun myötä tämä keino ei enää toiminut.

Kehitettiin nykyinen syyperustainen sosiaaliturva, pääosin vakuutuspohjainen himmeli, joka toimi oloissa, joissa työsuhteet olivat pitkiä, ammatit pysyviä ja vallitsi lähes täystyöllisyys. Ei toimi tämäkään malli enää. Liikaa byrokratiaa ja loukkuja.

Yksinkertainen kysymys: Mikä ratkaisuksi?

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Yksinkertaiseen kysymykseen jo blogissa esitetty yksinkertainen vastaus: perustulo.

Vähän vaan pelkään, että jos SDP voittaa vaalit ja ottaa kokoomuksen mukaan hallitukseen, niin tuleva hallitus tulee vain tekemään politiikkaa, jossa keskitytään ajamaan vakituisessa palkkatyösuhteessa olevien asiaa ja jakelemaan yritystukia. Ehkä jokin symbolinen 10 euron korotus saadaan pienimpiin eläkkeisiin, mutta silpputyötä tekevät työelämän ulkorinkiläiset unohdetaan.

Niin kauan kun keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston poliittinen mielikuvitus on aivan yhtä surkastunutta kuin nytkin ja maailmaa hahmotetaan teollisesta yhteiskunnasta repäistyillä käsitteillä, ei perustulo ole Suomessa realismia.

Valitettavasti.

Käyttäjän ahkalevisalonen kuva
Kalevi Salonen

Taas tavallisessa tekstissä tarpeetonta ja pikemminkin hämärtävää anglismia. Eksistentiaaliselle ja agraarille on selkeät suomenkieliset vastikkeet.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Viimeksi mulle vinkui täällä Puheenvuorossa kielestä joku tulisesti loukkaantunut demari, kun kehtasin kirjoittaa pyhän sosialidemokratian kahdella aalla.

Ihan mielenkiinnosta, miten korvaisit "eksistentiaalisen turvallisuudentunteen" oikeakielisemmällä vastineella? Ymmärtänet ns. "tavallisen" turvallisuudentunteen eron siihen, mitä kutsun "eksistentiaaliseksi turvallisuudentunteeksi"?

Käyttäjän ahkalevisalonen kuva
Kalevi Salonen

Esimerkiksi pysyvä, vankka tai vakaa turvallisuudentunne olisivat vaihtoehtoja.

Käyttäjän KrisHyry kuva
Kristiina Hyryläinen

Hieno kirjoutus. Suosittelen myös Matti Hyryläisen (1942-2013) kirjoitusta "Perustulon perusteista täällä US Puheenvuoron blogissa.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Kiitos! Olen joskus lukenutkin noita Matti Hyryläisen blogitekstejä ja ne ovat olleet älyllisesti stimuloivaa luettavaa. Ehkä sunnuntain ratoksi luen tuon suosittelemasi tekstin vähän illemmalla.

Käyttäjän KrisHyry kuva
Kristiina Hyryläinen

Jaoin kirjoituksesi Perustulo Nyt-fb-sivuille. (Matti Hyryläinen, kotisivut www.democraticeconomy.net)

Pekka Pylkkönen

Tämä menee vähän selittelyn puolelle.

Tämä päivä on tavalliselle ihmiselle parasta aikaa elää. Nettiaikaan siirtyneet globaalit työmarkkinat tarjoavat valtavasti valinnanvaraa työpaikan suhteen ja erittäin korkeatasoinen sosiaaliturva pitää selustaa. Perustulo voi toimia hyvin mutta joitakin se voi myös passivoida entisestään, ja sille tielle ei pidä lähteä. Kokeiluissa tuo toivottavasti selkiytyy.

Jälkiteollisuudesta puhuminen on vähän outoa. Se on selvä että teollisuuden merkitys Suomen bruttokansantuotteen muodostuksessa on vähentynyt rutkasti, mutta metsä, kemia ja metalli rahoittavat edelleen tuonnin. Velanoton lisäksi..

Teollisuudella on edessään uusi nousu, sillä maapallon väestön kulutusprofiili alkaa vasta muistuttaa teollisuuden alkuaikoja. Suomessa toki kaikilla on jo kaikki hilavitkuttimet, mutta Suomi ei anna kovin hyvää kuvaa koko pallosta.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä

Elämme paradoksaalista aikaa. Monella mittarilla tarkasteltuna tämä on tosiaan parasta aikaa elää, mutta toisaalta ekologiset reunaehdot ovat tulossa kovaa vauhtia vastaan ja olemme jättämässä planeetan surkeassa tilassa lapsillemme.

Kehitystä tapahtuu koko ajan mutta se on hyvin eritahtista. Kehittyneimmät valtiot ovat jo hyvän aikaa olleet jälkiteollisia yhteiskuntia, kun taas jossain Afrikassa vasta investoidaan perusteollisuuteen. Jos ekologiset reunaehdot sallivat, teollinen tuotanto voi toki vielä kasvaa aivan uusiin sfääreihin, mutta onko perustuotannosta enää samanlaiseksi massojen työllistäjäksi kuin vielä jokunen vuosikymmen sitten? Ei ainakaan lännessä tai Aasiassa, missä tuotantovoimat ottavat jatkuvasti suuria loikkia ja neljäs teollinen vallankumous tuo mukanaan 3D-tulostuksen sun muut uudet tuotannon mullistavat teknologiat.

Teollisuuden työvoimavaltaistuminen voi toki pian olla edessä kehittyneimmilläkin alueilla. Tutkijat Paavo Järvensivu ja Tero Toivanen ovat kirjoittaneet, että kun fossiilisista polttoaineista energiansa saava yhteiskunta on uudelleenrakennettava ekologisesti, voi tulevaisuudessa tapahtua monen alan työvoimavaltaistuminen täyden robotisaation sijaan, mikäli pian ei keksitä postfossiilisia robotteja.

Tulevaisuus on siis auki. Itse ottaisin kuitenkin paljon mieluummin ne postfossiiliset robotit ja perustulon ja kaasuttelisin vasenta ohituskaistaa kohti täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia kuin palaisin tunkkaiseen menneisyyteen, jossa raadetaan elinikäisissä työsuhteissa tehtaiden neljän seinän sisällä.

Pekka Pylkkönen

Tuotantotekniikan proffa tapasi sanoa että hänestä ihmiskunnan tärkein tehtävä on automatisoida kaikki monotoninen työ. Se ei ole ihmiselle sopivaa. Sen sijaan tyypilliset korjaus-, huolto- ja asennustyöt vaativat aina vain enemmän ihmisiä töihin.

Joo siis en minäkään tietenkään vastusta sitä että työstä päästäisiin joskus eroon. Kuitenkaan sen idean pohjalta rakennetut yhteiskunnalliset rakenteet pitää vielä unohtaa, sillä emme ole vielä lähimainkaan siellä. Jos sinne edes koskaan päästään.

Käyttäjän pmjamsa kuva
Petri Jämsä Vastaus kommenttiin #10

Vaikka koko tuotantoprosessi pystyttäisiinkin automatisoitumaan kokonaan, niin eihän työ uuden luomisena koskaan lopu. Ihminen kaipaa virikkeitä ja ihmisellä on luontainen halu parantaa elinolosuhteitaan, kehittää itseään jne.

Suomessa kaivattaisiin paljon älyllisempää ja historiatajuisempaa keskustelua työstä, mutta ehkä jo kielemme kaventaa kykyämme ajatella työtä tylsää raadantaa monipuolisempana aktiviteettina. Siinä missä englannin kielessä on selvät merkityserot esim. käsitteiden labor ja work välillä, niin muuten rikas suomen kieli tuntee vain yhden yleiskäsitteen: työn.

Ei kukaan englantia äidinkielenään puhuva sano rakastavansa ”laboria”, eli tylsää ja raskasta raatamista. Suomen kielessä on kuitenkin vain yksi totalisoiva käsite ”työ”, jonka alle niputetaan kaikki aktiviteetti teollisuussiivoamisesta ison pörssifirman toimitusjohtajan hommiin. Ja koska Suomessa kaiken työn ajatellaan olevan pyhää, niin eipä meillä oikein ole käsitteellisiä resursseja arvostella monotonista työtä, ”laboria”.

Olen siis proffan kanssa samoilla linjoilla: viedään työ kohti merkityksellistä ”workia” ja automatisoidaan kaikki tyhjänpäiväinen ja merkityksetön ”labor”!

Pekka Pylkkönen Vastaus kommenttiin #11

Työ on tarpeiden tyydyttämistä. Kun tyydytät jonkun toisen tarpeita, hän maksaa siitä korvauksen. Ainakin toivottavasti. Se että mitä työtä tarvitaan on ihan ihmisten preferensseistä kiinni. Tällä hetkellä tarpeet tai ainakin halut ovat kovin materiaalisia.

Toimituksen poiminnat