Lännen interregnum avaa Kiinalle tien hegemoniksi

Yllättäen puhjennut finanssikriisi löi maailmanjärjestelmän uusliberaalin perustuksen sirpaleiksi vuonna 2008. Kymmenen vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen maailmaa ei vieläkään hallitse mikään stabiili hegemoniseen ideologiaan perustuva järjestys. Päinvastoin moni ideologinen projekti kamppailee tasavahvasti siitä, millaisten ideoiden ja instituutioiden varaan taloudellinen ja poliittinen järjestys tullaan rakentamaan.

 

Tanskalainen tutkija Rune Stahl soveltaa mielenkiintoisesti oman aikamme analyysiin Antonio Gramscin interregnumin käsitettä. Gramsci tarkoittaa interregnumilla taloudellisen ja poliittisen kriisin aikakautta, jolloin vanha järjestys kuolee mutta uusi ei pysty vielä syntymään. Gramsci tarkasteli kuuluisissa Vankilavihkoissaan tällaisena interregnumin kautena omaa aikalaistodellisuuttaan, epävakaata ja sotaan valmistautuvaa 1930-lukua. Kuohuvalla 1930-luvulla kaikille oli selvää, että brittien 1800-luvulla rakentama kultakantaan perustuva laissez faire järjestelmä ei enää toiminut, mutta mitään uutta hegemonista järjestystä ei ollut vielä syntynyt. Gramsci näki kolme ideologista projektia, jotka sotienvälisellä aikakaudella kamppailivat uuden taloudellisen ja poliittisen järjestyksen luomisesta. Nämä projektit olivat fasismi, marxismi ja fordismi, joista fordismi lopulta muodosti toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaisvetoisen globaalin järjestyksen perustan.

 

Stahl näkee artikkelissaan vuonna 2008 alkaneen interregnumin keskeisimmiksi hegemonisiksi projekteiksi eliitti-ideologiana vielä sinnittelevän uusliberalismin, taloudellisen nationalismin ja vasemmistopopulismin. Uusliberalismi ei siis vielä ole kuollut, mutta sen depolitisoitu panssari on lyöty rikki ja nyt se näyttäytyy vain yhdeltä poliittiselta projektilta muiden joukossa, ei enää ”talouden faktoista” tai historiallisesta vääjäämättömyydestä kumpuavana ainoana mahdollisena vaihtoehtona.

 

Aikaamme ei kuitenkaan määritä ainoastaan lännen ideologinen interregnum, vaan meneillään on myös kiistaton hegemoniasiirtymä, eli Kiinan nouseminen Yhdysvaltojen tilalle maailmanjärjestelmän johtovaltioksi. Ideologisten kamppailujen ja maailmanjärjestelmän hegemoniasiirtymän lisäksi aikaamme ravistelee myös maailman energiajärjestelmän kriisi. Tämä kriisi johtuu vain osittain ilmastonmuutoksesta johtuvasta tarpeesta päivittää planeetan energiantuotanto postfossiiliseksi. Realistisemmin ajateltuna painavampi syy uudistustarpeille on maailman öljyntuotannon ehtyminen, mikä on näkynyt 2000-luvun aikana jo öljyn ennen näkemättömänä kallistumisena. 2000-luvun aikana maailman öljyntuotanto on pysynyt kasvaneesta kysynnästä huolimatta ennallaan vain siksi, että Yhdysvallat on aloittanut öljyn tuottamisen säröttämällä. Särötyksen hyötysuhde on kuitenkin erittäin heikko, minkä lisäksi särötys on pohjavesivarantoja kuluttavaa lyhytnäköistä ryöstötaloutta, joka vain tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee niitä.  

 

Lähitulevaisuutta määrittävät siis kolme toisiinsa kytkeytyvää ja keskenään vuorovaikuttavaa globaalin mittakaavan prosessia: 1) kamppailu, jonka panoksena on ideologinen hegemonia, 2) valtasiirtymä, jossa Kiina ohittaa kyvyssä ja voimassa Yhdysvallat, sekä 3) öljyn ehtymisestä johtuva tarve siirtyä uuteen energiajärjestelmään.

 

Olemme siis siirtymässä uusliberalismin ja halvan öljyn jälkeiseen Kiinan johtamaan maailmaan. Miten kolme muutosprosessia vuorovaikuttavat toisiinsa ja millaisia strategioita Kiinalle avautuu hegemonian harjoittamiseksi?

 

Hegemonin on tarjottava johdettaville visio

Hegemonia ei tarkoita kykyä dominoida muita silkalla väkivallalla, vaan kykyä johtaa siten, että pystyy esittämään omat intressinsä universaaleina intresseinä. Hegemonin on tärkeää tuottaa suostumusta omalle johtoasemalleen ja omille toimilleen, muuten hegemoninen johtajuus muuttuu herkästi silkkaan voimaan perustuvaksi herruudeksi, joka tuottaa vääjäämättä aggressiiviset vastavoimansa. Maailmanjärjestelmäteorian isä Immanuel Wallerstein huomauttaakin, että hegemonin on esitettävä aina jonkinlainen myönteinen ja maailmaa puhutteleva visio, joka perustelee miksi hegemonin omat intressit ovat yhteneväisiä universaalien intressien kanssa.

 

Aiempien hegemonien visioita tarkastellessa huomaa nopeasti, että ne ovat kummunneet halusta ratkaista aikakautensa suurimmat ongelmat ja ristiriidat. Esimerkiksi hollantilaisten hegemoninen visio 1600-luvulla perustui uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen (cuius regio, eius religio), Westfalian valtiojärjestelmän takaamaan kansalliseen suvereniteettiin ja mare liberumiin. 1600-luvun puolivälissä Eurooppa oli 30-vuotisen sodan jälkeen kyllästynyt väkivaltaan ja uskonnolliseen kiihkoiluun. Hollantilaisten visio uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta, valtiollisesta suvereniteetista ja merten vapaudesta resonoikin vahvasti ajanhengen kanssa – ja edisti hollantilaisten omia intressejä.

 

Teollisen vallankumouksen kokeneessa maailmassa palkkatyö kasasi tehokkaammin pääomia kuin tehoton orjatyö, joten brittien ajama liberalismi ja abolismi kumpusivat nekin ajan tarpeista. Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten kolonialismi oli menettänyt oikeutuksensa, joten jenkkien lupaukset siirtomaiden itsenäistymisestä ja universaaleista ihmisoikeuksista tarjosivat innostavan perustan visiolle, jolla amerikkalaiset oikeuttivat hegemonisen asemansa natsi-Saksan jälkeisessä maailmassa.

 

Wallerstein huomauttaa, että ylevät julkilausutut visiot ovat tietenkin vain ideologisia työkaluja, joilla hegemoniaa oikeutetaan mutta joista voidaan aina joustaa, jos reaalipolitiikka ja hegemonin edut niin vaativat. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, millaisella visiolla Kiina pyrkii oikeuttamaan oman hegemoniansa. Mitkä ovat ne polttavimmat globaalit ongelmat, joiden kimppuun käymällä Kiina voisi näyttäytyä universaalin hyvän edistäjänä, joka omaa etuaan ajaessaan toimii samalla kaikkien eduksi?

 

Kiinan visio: globaali Green New Deal talouskasvun elvyttävänä spatial fixinä?

Jokaiselle vähänkään valveutuneelle ihmiselle on selvää, että aikamme polttavin ongelma on ekologinen kriisi, jonka paheneminen kärjistää myös sosiaalisia ja poliittisia kriisejä, esimerkiksi pakolaisuutta. On myös selvää, että väistyvä hegemoni Yhdysvallat on tällä hetkellä pahin ekologisen kriisin kärjistäjä omalla fossiilisten polttoaineiden järjettömällä liikakäytöllään. Immanuel Wallerstein huomauttaa mielenkiintoisesti, että jokaisen hegemonin on tärkeää osoittaa omalle visiolleen vihollinen ja toisaalta luotava yhteistyöverkostoja intressiensä ajamiseksi. Jos oletamme Kiinan nousevan pian maailmanjärjestelmän hegemoniksi ja oletamme sen pyrkivän jonkinlaisella julkilausutulla visiolla oikeuttamaan hegemoniansa, eikö tällaisen legitimoivan vision ole pakko jollain tapaa liittyä ekologisen kriisin ratkaisemiseen? Tällainen visio voisi olla joko suoraan tai epäsuoraan suunnattu Yhdysvaltoja ja sen edustamaa fossiiliriippuvaista elintason lyhytnäköisen maksimoinnin kulttuuria vastaan.

 

Tarve maailman energiajärjestelmän uudistamiseen kumpuaa siis yhtä lailla ekologisen kriisin päälle vyörymisestä kuin öljyntuotannon hiipumisesta. 2020- tai viimeistään 2030-luvulla ilmastonmuutosdenialismi jää todennäköisesti vain kaikkein tärähtäneimpien huru-ukkojen harrastukseksi, sillä tieteellinen konsensus fossiilisten polttoaineiden kulutuksen ja ilmastonmuutoksen yhteydestä on vankka, minkä lisäksi erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen eivät enää jätä tilaa itsepetokselliselle silmien ummistamiselle. Tarvitaan rationaalista, globaalisti koordinoitua toimintaa ja uuden postfossiilisen infrastruktuurin rakentamista. Yksittäisistä valtioista parhaat resurssit postfossiilisen energiantuotannon infran rakentamiseen on Kiinalla. Se kouluttaa valtavalla volyymilla nuorisostaan diplomi-insinöörejä laadukkaissa yliopistoissa ja sen dollarimääräiset reservit lasketaan tuhansissa miljardeissa. Realisti ymmärtää, ettei Kiina kuitenkaan rakenna tai rahoita valtavia infrahankkeita ulkomaille vain siksi että se on ekologisesti välttämätöntä, vaan infrahankkeisiin investoiminen tarjoaa Kiinalle myös mahdollisuuden ennen näkemättömään spatial fixiin, eli uuden pääomankasautumisprosessin aloittamiseen kiinteään pääomaan investoimalla.

 

Spatial fix on maailman arvostetuimpiin kuuluvan yhteiskuntatutkija David Harveyn lanseeraama käsite, jolla hän tarkoittaa mekanismia, jolla kapitalismi voi ratkaista ylikasautumiskriisinsä. Harvey tarkoittaa spatial fixillä tietylle alueelle tai tietylle luokalle ylikasautuneen pääomaan investoimista kiinteään pääomaan alueelle, jota ei ole aiemmin integroitu kapitalistiseen talouteen. Spatial fix tarkoittaa siis käytännössä ”tilan rakentamista”, pääoman kasautumisen virvoittamista rakentamalla jonkinlaista tuottavaa uutta kiinteää pääomaa. Tällainen uuden tilan tai tuottavan infran rakentaminen on kapitalismin historiassa alkanut aina silloin, kun vanhojen tuotannollisten rakenteiden tai organisaatioiden kyky tuottaa ylijäämiä sijoitetulle pääomalle on alkanut ehtyä. Tällaisissa tilanteissa kapitalistien on ollut rationaalista lopettaa ylijäämiensä investoiminen ehtyviä voittoja tuottaviin rakenteisiin ja etsiä uusia sijoituskohteita aivan uusilta alueilta.

 

Kapitalismin hegemoniakeskusten siirtymiä voidaan ajatella sarjana ”spatial fixejä”, joissa vanhassa keskuksessa ylikasautunut pääoma on löytänyt kehittyvästä keskuksesta tuottavia sijoituskohteita ylijäämäpääomilleen. Samalla hegemoninen keskus on aina siirtynyt maantieteellisesti suurempaan territoriaaliseen yksikköön (Hollanti-Englanti-USA).  Esimerkiksi Yhdysvaltojen rautatieverkoston rakentaminen 1800-luvulla oli tyylipuhdas spatial fix, jossa hiljalleen hiipuva hegemoni Englanti sijoitti valtavia pääomia nousevan kapitalistisen keskuksen USA:n infraan. Englannin sisältä ei enää löytynyt yhtä tuottoisia sijoituskohteita, joten luottomekanismia hyödyntäen brittikapitalistien oli mahdollista keskittää valtavia likvidejä pääomia tuottoisaan infran rakentamiseen toiselle puolelle planeettaa. Laajemmassa ajallisessa perspektiivissä tarkasteltuna suurempia hyötyjiä olivat kuitenkin amerikkalaiset, jotka brittien rahoittaman rautatieverkostonsa avulla pystyivät kehittämään sisämarkkinoitaan ja hallitsemaan valtavia materiaalivirtoja oman maansa sisällä.

 

Harvey kiteyttää spatial fixin idean näin: pääoman nopeampi kierto edellyttää luovaa tuhoa, eli pääoman kasaamisen siirtymistä vanhasta kiinteästä pääomasta (tehtaat, laitteet, muu infra) uuteen. Tämä prosessi tietenkin romahduttaa vanhan kiinteän pääoman arvon. Voisiko Kiina pyrkiä massiivisella postfossiilisen infran rakentamisella romahduttamaan fossiiliseen energiaan perustuvan infran arvon, mikä tuottaisi etenkin Yhdysvalloille vaikeusia? Kiina voisi valtavilla likvideillä varoillaan rahoittaa uusiutuvan energian tuotantolaitosten rakentamista eri puolille maailmaa. Näin se saisi vieläkin tiukemmin sidottua etenkin köyhempiä maita omaan valtapiiriinsä, mutta vihreän energian rakentaminen tuottaisi varmasti Kiinalle myös komeita pr-voittoja länsimaissa. Kiina voisi läksyttää länsimaisia liberaaleja demokratioita siitä, että ne hukkaavat energiaansa ihmisoikeuksien tapaisista lillukan varsista jauhamiseen, vaikka eivät itse saa mitään konkreettista tehtyä ilmastokriisille, toisin kuin pragmaattinen Kiina.

 

Tulevaisuuden suuntaviivoja

Miten tämä kaikki liittyy tekstin alussa käsiteltyyn finanssikriisin jälkeiseen ideologiseen interregnumiin? Siten, että Kiinan aloitteellisuus siirtymisessä postfossiiliseen maailmaan voisi patistella läntistä maailmaa ryhtymään Green New Dealiin, joka voisi olla 2000-luvun versio fordismista, eli pääoman ja työväen luokkakompromissista. Green New Deal voisi palauttaa läntiseen maailmaan uudistetun version sosiaaliliberalismista, jossa voitot jaetaan pääoman ja työvoiman kesken tasaisemmin ja työllisyystavoitteesta huolehtien.

 

GND olisi kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä hailakan fordismin paluu muodikkaassa viherpestyssä kuosissa. Ekokatastrofin aikakaudella ei ole enää mahdollista olla talousteoriaa, joka käsittelee esimerkiksi luonnonvarojen ylikulutusta ”ulkoisvaikutuksina”, joille ei määritellä hintaa. Pääomien kasaaminen ei voi enää olla itseistarkoitus, kun talouden ja koko elämän materiaalinen perusta horjuu. Tällainen talouden asettaminen ekologisten reunaehtojen sisään ja yhteiskunnan ohjattavaksi puhuttelisi monia vasemmistolaisia. Reaaliset resurssit on opittava hinnoittelemaan paremmin, mikä toisaalta tukee markkinamekanismin käyttämistä. Tämä vetoaisi markkinatalouden kannattajiin. GND voisi siis olla hedelmällinen ja pragmaattinen kompromissi, joka tarpeeksi edistyksellisenä projektina vähentäisi taloudellisen protektionismin sekä vasemmistopopulismin kannatusta.     

Summa summarum: Uusliberalismin ja halvan öljyn jälkeinen Kiinan johtama maailma voisi olla sellainen, jossa Kiina aloittaa massiivisen uusiutuvaan energiaan kohdistuvan spatial fixin, joka romahduttaa fossiiliseen energiaan perustuvan infran arvoa. Kiinan vanavedessä ikuiseen talouskuriin kyllästynyt Eurooppa vaihtaa talouspolitiikkansa suuntaa ja aloittaa oman Green New Dealinsa, joka tukee työllisyyttä ja tasaa työvoiman ja pääoman voimasuhteita.

 

Kapitalismi pääomien kasaamisena ei lopu, mutta pääoma kesytetään. Alkaa uusi sosiaaliliberalismin aikakausi, joka on tarpeeksi hyvä kompromissi valtaosalle ihmisistä. Kiina punoo infrahankkeillaan ja rahoituksellaan köyhempiä maita omaan vaikutuspiiriinsä mutta varoo vaikuttamasta imperialistiselta öykkäriltä. Sille riittää, että sen asema keskustan valtakuntana tunnustetaan ja sen sisäpolitiikkaan ei puututa. Yhdysvallat joko seuraa Euroopan perässä kohti omaa GND:tään tai pitää kynsin hampain kiinni öljystään ja eristyy hiljalleen muusta maailmasta B-luokan maailmanpoliittiseksi toimijaksi.

 

 

Kirjoitettu naiivin optimismin puuskassa

 

Mielenkiintoista luettavaa:

David Harvey: Globalization and the “Spatial Fix”

Rune Stahl: Ruling the Interregnum

 Tere Vadén: Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen (Matthieu Auzanneau, Oil, Power and War. A Dark History) niin&näin 2/2019

 

 

 

pmjamsa
Turku

Epäortodoksisesti jonkin sortin sosialisti. Kotoisin Vantaan suburbiasta, elää kitkuttelee Suomen Turussa. FM 2014.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu